Odottavan aika on pitkä

Tulipa tässä yllättävän pitkä tauko kirjoittamiseen. Jotenkin ajatukset ovat olleet niin tässä hetkessä, että tuntui vaikealta kirjoittaa minkäänlaista yleisellä tasolla olevaa pohdintaa. Kun aloitin tämän blogin, ajatus oli tosiaan pohtia ihan tätä omaa elämääni, maailmankuvaani ja ajatuksia sen oikean kumppanin löytämisestä. Sellaisia oikeasti kiinnostavia tulee vastaan aniharvoin, joten olin ajatellut odotellessa ehtiväni ruotia näitä ajatuksia ja pohdintoja oikein pohjia myöten. Vähän kuin jotain omaa terapiaa, jossa sekä samalla selvittää itselleen mitä haluaa, toivoo, odottaa ja pelkää. Toisaalta myös pohtii sitä, miten odotellessa (tai pahimmassa tapauksessa) elää itselleen ja löytää riittävästi sisältöä myös sellaisesta elämänpolusta.

Niinhän siinä sitten kuitenkin kävi, että en ehtinyt kuin hetken kirjoittaa, kun puskista löytyi tuo naispuolinen josta ihan oikeasti kiinnostuin. Kutsuttakoon häntä nyt Lapin tytöksi, sillä sieltäpä hän on kotoisin ja sen myös puheesta mukavalla tavalla kuulee. Kun harvemmin ihastuu, sitä tunnetta kyllä alkaa kaivata ja sen kohdalle osuessa siitä oikeasti kummalla, lievän masokistisella tavalla nauttii. Toki joka hetki huolettaa, että miten tässä käy ja tuleeko taas pettymys. Eikä sekään helpota, että jatkuvasti saa miettiä, miten tehdä paras vaikutus tai olla paras versio itsestään. Miten tuoda esiin juuri niitä parhaita puolia itsessään, mutta silti pysyä omana itsenään? 

Tilanne on siis edelleen se, että viimeisin sana Lapin tytöltä oli, että olen ihana tyyppi mutta tässä ei ole hänelle mitään romanttista. Se oli kolmen tapaamisen jälkeen, ja silloin olin ehkä painostin häntä liikaa. Pienen hiljaiselon jälkeen kuitenkin päädyttiin jatkamaan tapailua. Jotenkin tämä tuntuu sellaiselta juustoiselta romanttiselta draamalta, jossa poika tapaa tytön, pojalla ja tytöllä on kivaa yhdessä, mutta tyttö ei jaa pojan tunteita. Jotenkin silti tilanne jatkuu ja lopulta poika saa vakuutettua tytön ja lopussa päädytään onnellisesti yhteen. Ainoa ongelma vain se, etten taida tietää juuri yhtään oikeaa parisuhdetta, joka olisi onnistunut tuollaisen reitin kautta. Mutta silti, ei jokainen suhde ala niinkään, että heti parin tapaamisen jälkeen molemminpuoliset ihastuksen liekit roihuavat. Olen minäkin tavannut naispuolisia, joita kohtaan en hirveämmin tunteita omannut parin tapaamisen jälkeen, mutta jotka jotenkin näin aivan toisin silmin paremmin tutustuttuani. 

Tässä on nyt useamman kertaa taas nähty. Jos alun tapaamiset tulivat lähinnä omasta aloitteestani ja viivästyivät hänen hieman tekosyymäisten perustelujensa vuoksi, nyt hän on ollut myös aika aktiivinen kysymään seuraani ja se tuntuu myös kelpaavan. Viimeksi hän sanoi että oli ihanaa kun tulin hänen seurakseen viettämään iltaa ja halasi päälle. Vitsailin myös illan aikana jotain, että onpa imartelevaa, kun hän sanoi että onpa aika tänään tuntunut kuluvan hitaasti. Siihen hän toki heti kyseli, että ajattelinko oikeasti että hänellä olisi tylsää kanssani? Sellaisella ”tykkään susta”-äänensävyllä. Ja silti, en voi millään tehdä mitään suurempaa aloitetta tai varsinkaan kysyä, että onko hänen mielensä minusta muuttunut. Jos uudestaan tulisi lunta tupaan tai painostaisin liikaa enkä antaisi hänelle tarvitsemaansa aikaa ja tilaa, voisi se kostautua kalliisti. Ei auta kuin odottaa ja toivoa, että tilanne jotenkin vain itsestään selkiytyisi. Nautin kyllä hänen seurastaan, mutta onhan se piinaavaa kun yhdessä elokuvaa katsellessa en edes välillä muista katsoa elokuvaa, vaan metin vain sitä, miksi meidän on molempien pakko istua sohvan vastakkaisissa päissä.

On tästä hyvääkin seurannut. Viimeisen vuoden olen ehkä ollut aika siipi maassa. Joka aamu saanut perustella itselleen, miksi tänään pitäisi taas jaksaa, tehdä ja hymyillä. Elämä tuntunut vähän liian yksinäiseltä ja harmaalta, vaikka siinä nyt sinänsä sisältöä onkin ollut. Työhöni kuuluu muiden ihmisten auttamista, ja sainkin viikko sitten palautetta, että minusta on ollut valtavasti apua. Tuli oikeasti aika herkistynyt olo, vaikka en sitä siinä tilanteessa näyttänytkään. Ainahan minä olen toivonut, että voisin elämässäni tehdä jotain sellaista, joka tekisi toisten elämästä parempaa. Jotenkin se tuntuisi paljon merkityksellisemmältä kuin mikään sellainen työ, jossa saavutan vain itselleni jotain. Myöhemmin illalla kuitenkin iski haikea olo. Vaikka osaisinkin korjata muita, niin kuka korjaa minut? Kolhuja on elämässä kyllä minunkin kohdalleni osunut, ja jotenkin kovin yksin niitä on saanut työstää. Välillä sitä miettii, onko jotenkin pahastikin tehnyt jotain väärin omassa elämässään, kun ei saa järjestettyä omaa elämäänsä sellaiseksi, missä voisi ihan aidosti sanoa olevansa onnellinen. Silti nyt tässä tilanteessani koen taas itseni iloisemmaksi, innostuvammaksi ja toiveikkaammaksi tulevasta. Ehkä tämäkin ihastus päätyy umpikujaan ja pettymykseen. Ehkä tämä on tällaista omaa fantasiaani, ja ehkei se Lapin tyttö edes ole enää ajatellut tässä olevan mitään muuta kuin kaveruutta. Mutta vaikka tämä olisikin pelkkää kuvitelmaa, voisin mielelläni jatkaa tätä vielä hetken aikaa. Olen kaivannut jotain tällaista.

Loppuun haluan vielä lisätä newsfeediini osuneen kuvan, joka jotenkin tiivisti ajatukseni täydellisesti yhteen kuvaan.

 

10525741_10152325688061381_3990368630456829723_n.jpg

 

Kommentit (1)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *