Tulipa tässä yllättävän pitkä tauko kirjoittamiseen. Jotenkin ajatukset ovat olleet niin tässä hetkessä, että tuntui vaikealta kirjoittaa minkäänlaista yleisellä tasolla olevaa pohdintaa. Kun aloitin tämän blogin, ajatus oli tosiaan pohtia ihan tätä omaa elämääni, maailmankuvaani ja ajatuksia sen oikean kumppanin löytämisestä. Sellaisia oikeasti kiinnostavia tulee vastaan aniharvoin, joten olin ajatellut odotellessa ehtiväni ruotia näitä ajatuksia ja pohdintoja oikein pohjia myöten. Vähän kuin jotain omaa terapiaa, jossa sekä samalla selvittää itselleen mitä haluaa, toivoo, odottaa ja pelkää. Toisaalta myös pohtii sitä, miten odotellessa (tai pahimmassa tapauksessa) elää itselleen ja löytää riittävästi sisältöä myös sellaisesta elämänpolusta.

Niinhän siinä sitten kuitenkin kävi, että en ehtinyt kuin hetken kirjoittaa, kun puskista löytyi tuo naispuolinen josta ihan oikeasti kiinnostuin. Kutsuttakoon häntä nyt Lapin tytöksi, sillä sieltäpä hän on kotoisin ja sen myös puheesta mukavalla tavalla kuulee. Kun harvemmin ihastuu, sitä tunnetta kyllä alkaa kaivata ja sen kohdalle osuessa siitä oikeasti kummalla, lievän masokistisella tavalla nauttii. Toki joka hetki huolettaa, että miten tässä käy ja tuleeko taas pettymys. Eikä sekään helpota, että jatkuvasti saa miettiä, miten tehdä paras vaikutus tai olla paras versio itsestään. Miten tuoda esiin juuri niitä parhaita puolia itsessään, mutta silti pysyä omana itsenään? 

Tilanne on siis edelleen se, että viimeisin sana Lapin tytöltä oli, että olen ihana tyyppi mutta tässä ei ole hänelle mitään romanttista. Se oli kolmen tapaamisen jälkeen, ja silloin olin ehkä painostin häntä liikaa. Pienen hiljaiselon jälkeen kuitenkin päädyttiin jatkamaan tapailua. Jotenkin tämä tuntuu sellaiselta juustoiselta romanttiselta draamalta, jossa poika tapaa tytön, pojalla ja tytöllä on kivaa yhdessä, mutta tyttö ei jaa pojan tunteita. Jotenkin silti tilanne jatkuu ja lopulta poika saa vakuutettua tytön ja lopussa päädytään onnellisesti yhteen. Ainoa ongelma vain se, etten taida tietää juuri yhtään oikeaa parisuhdetta, joka olisi onnistunut tuollaisen reitin kautta. Mutta silti, ei jokainen suhde ala niinkään, että heti parin tapaamisen jälkeen molemminpuoliset ihastuksen liekit roihuavat. Olen minäkin tavannut naispuolisia, joita kohtaan en hirveämmin tunteita omannut parin tapaamisen jälkeen, mutta jotka jotenkin näin aivan toisin silmin paremmin tutustuttuani. 

Tässä on nyt useamman kertaa taas nähty. Jos alun tapaamiset tulivat lähinnä omasta aloitteestani ja viivästyivät hänen hieman tekosyymäisten perustelujensa vuoksi, nyt hän on ollut myös aika aktiivinen kysymään seuraani ja se tuntuu myös kelpaavan. Viimeksi hän sanoi että oli ihanaa kun tulin hänen seurakseen viettämään iltaa ja halasi päälle. Vitsailin myös illan aikana jotain, että onpa imartelevaa, kun hän sanoi että onpa aika tänään tuntunut kuluvan hitaasti. Siihen hän toki heti kyseli, että ajattelinko oikeasti että hänellä olisi tylsää kanssani? Sellaisella ”tykkään susta”-äänensävyllä. Ja silti, en voi millään tehdä mitään suurempaa aloitetta tai varsinkaan kysyä, että onko hänen mielensä minusta muuttunut. Jos uudestaan tulisi lunta tupaan tai painostaisin liikaa enkä antaisi hänelle tarvitsemaansa aikaa ja tilaa, voisi se kostautua kalliisti. Ei auta kuin odottaa ja toivoa, että tilanne jotenkin vain itsestään selkiytyisi. Nautin kyllä hänen seurastaan, mutta onhan se piinaavaa kun yhdessä elokuvaa katsellessa en edes välillä muista katsoa elokuvaa, vaan metin vain sitä, miksi meidän on molempien pakko istua sohvan vastakkaisissa päissä.

On tästä hyvääkin seurannut. Viimeisen vuoden olen ehkä ollut aika siipi maassa. Joka aamu saanut perustella itselleen, miksi tänään pitäisi taas jaksaa, tehdä ja hymyillä. Elämä tuntunut vähän liian yksinäiseltä ja harmaalta, vaikka siinä nyt sinänsä sisältöä onkin ollut. Työhöni kuuluu muiden ihmisten auttamista, ja sainkin viikko sitten palautetta, että minusta on ollut valtavasti apua. Tuli oikeasti aika herkistynyt olo, vaikka en sitä siinä tilanteessa näyttänytkään. Ainahan minä olen toivonut, että voisin elämässäni tehdä jotain sellaista, joka tekisi toisten elämästä parempaa. Jotenkin se tuntuisi paljon merkityksellisemmältä kuin mikään sellainen työ, jossa saavutan vain itselleni jotain. Myöhemmin illalla kuitenkin iski haikea olo. Vaikka osaisinkin korjata muita, niin kuka korjaa minut? Kolhuja on elämässä kyllä minunkin kohdalleni osunut, ja jotenkin kovin yksin niitä on saanut työstää. Välillä sitä miettii, onko jotenkin pahastikin tehnyt jotain väärin omassa elämässään, kun ei saa järjestettyä omaa elämäänsä sellaiseksi, missä voisi ihan aidosti sanoa olevansa onnellinen. Silti nyt tässä tilanteessani koen taas itseni iloisemmaksi, innostuvammaksi ja toiveikkaammaksi tulevasta. Ehkä tämäkin ihastus päätyy umpikujaan ja pettymykseen. Ehkä tämä on tällaista omaa fantasiaani, ja ehkei se Lapin tyttö edes ole enää ajatellut tässä olevan mitään muuta kuin kaveruutta. Mutta vaikka tämä olisikin pelkkää kuvitelmaa, voisin mielelläni jatkaa tätä vielä hetken aikaa. Olen kaivannut jotain tällaista.

Loppuun haluan vielä lisätä newsfeediini osuneen kuvan, joka jotenkin tiivisti ajatukseni täydellisesti yhteen kuvaan.

Ihastuminen on minulle hieman mystinen juttu. Minä ihastun ihan liian harvoin ja vaikka ihastuisinkin, se tunne haihtuu melkeinpä aina hyvin nopeasti. Aivokemiallisesti ihastumisen tunteen pitäisi kestää ainakin pari-kolme kuukautta. Anteeksi nyt vain, mutta omassa välittäjäainetoiminnassani on oltava sitten jotain vikaa, koska tuo tunne tapaa hyytyä viimeistään jossain puolen tusinan tapaamiskerran jälkeen. Toisinaan ihastusta ei tule lainkaan, vaikka toisessa on tavallaan kaikki ne ominaisuudet mitä potentiaaliselta tyttöystävämateriaalita toivoisi. Vaikeuteni ihastua on johtanut tilanteeseen, jossa arvioin sopivien kumppaniehdokkaiden ominaisuuksia hyvinkin rationaalisesti hyviä ja huonoja puolia vertaillen. 

Se kuitenkin tuntuu väärältä ja epäromanttiselta. Eihän sen noin pitäisi mennä? Mutta minkäs teen kun ihastuminen vain antaa odottaa itseään ja on tunteena niin harvinainen vieras. Tai tasanhan minä tiedän mitä voisi tehdä, eli odottaa sitä ihmistä joka ihan oikeasti saisi minut kävelemään muutaman sentin maanpinnan yläpuolella leijuen. 

Se olennainen kysymys kuitenkin on mielestäni se, voiko ihastukseen luottaa? Onko siinä tunteessa mitään järkeä tai ennustusvoimaa?

Ihastuminen tuntuu näennäisen sattumanvaraiselta. Ihastuminen saa ihan tutkitusti ihmisen sokeaksi toisen sellaisille piirteille, jotka tavallisesti ärsyttäisivät tai näyttäytyisivät huonossa valossa. Miettikäähän hetki, onko sellaisen sokean ihastuksen kohteella oikeasti koskaan yhtään pienintäkään piirrettä, joka ei tuntuisi kauniilta tai viehättävältä? Sitä näkee vain sen hyvän ja loppukin kääntyy mielessä sellaiseksi. Valitettavasti vain pitkäaikaiset suhteet kestävät paljon pidempään kuin sen ihastumisajan, tai ainakin niin olisi tarkoitus. Onko siis hyvä idea valita kumppania sen perusteella, mitä kahden kuukauden mittaisessa aivokemiapöllyssä ajattelee tai tuntee? Oletettavasti ne riitelevät ja kaikesta eri mieltä olevat, totaalisen epäyhteensopivat parit olivat kyllä joskus aikanaan ihastuneita ja auttamattoman sokeita epäyhteensopivuudelleen. Siitä on seurauksena monia unettomia öitä, kyynelistä kastuneita tyynyliinoja ja jokunen särkynyt lautanenkin. Mahdollisesti myös omatuntoa liekin lailla korventava syrjähyppy tai muu teko, johon auttamaton huono olo ja kaipaus on ajanut. 

Ehkä olisikin fiksumpaa valita se kumppani nimenomaan rationaalisesti? Odottaa että ihastus menee ohitse, ennen kuin sitoutuu yhtään sen enempää. Mutta onhan se saatanan epäromanttista, eikä se tapa jolla haluaisin asioiden tapahtuvan. Ihastumisen takia silti voi olla, että parinvalinta on ja pysyy silkkana arpapelinä. Ehkä taipumukseni lyhyisiin ja heikohkoihin ihastumisreaktioihin on pelastanut minut monelta huonolta suhteelta. Toisaalta se on voinut tehdä elämästäni myös värittömämpää.

Nokkela lukija voisi tästä päätelläkin, että minulla on nyt oma lehmä ojassa. Kyllä, tuo edellisen päivityksen tyttö. Puhtaasti järjellä ajatellen näen asioita, jotka hyvin suurella todennäköisyydellä aiheuttaisivat ongelmia. Ehkä suurimpana se, että hän on uskonnollisesta perheestä sekä jossain määrin omaa uskonnollista aatemaailmaa itsekin sekä uskoo jumalaan. Oma maailmankuvani on niin täysin ihmis(mieli)keskeinen, ettei siinä ole tilaa minkäänlaisille uskomuksille suuremmasta, viisaammasta voimasta. Korkeintaan ne ovat vain filosofisessa mielessä mielenkiintoisia aiheita pohdittavaksi. Silti jostain syystä tuon kohdalla ihastuminen on tavallista kestävämpää sorttia, ja myönnän nauttivani tästä harvinaisesta tunteesta, vaikka se samalla stressiä tuokin. Treffit menivät siis ihan kivasti, vaikka mitään suuria edistysaskeleita ei ollutkaan havaittavissa. Enkä nyt ihan löisi vetoa sen puolesta, että sellaisia kannattaa odotellakaan. Mutta mitäpä käy, kun tämäkin ihastus hiljalleen katoaa? Tulenko sitten järkiini ja tajuan, että tässä on tarjolla nyt tyhjä arpa? Vai olenko yhä sitä mieltä, että tässä olisi minulle sopiva ihminen? 

Kerron sitten joskus kun tiedän :).