Keskustelinpa kerran ystäväni kanssa siitä, miten turhauttavaa baareissa käyminen on. Se ympäristö tuntuu jotenkin väärältä ja ihmiset siellä paljon välinpitämättömämmiltä kuin muualla. Baarissa on jotenkin oikeutetumpaa kävellä ihmistä päin pyytämättä anteeksi, olla vastaamatta tai reagoimatta ihmiselle, joka tervehtii tai yrittää aloittaa keskustelua ja ennen kaikkea tehdä kattava arvio ihmisestä kahden sekunnin vilkaisulla. Baarissa oletusarvoisesti kukaan ei voi loukkaantua, koska tietty tyly käytös kuuluu baarin kontekstiin. Minusta samat käytössäännöt pätevät kaikkialla ja ihminen on ihan se sama ihminen, tuli hän vastaan baarissa, ruokakaupassa, töissä, kaverin olohuoneessa tai luentosalissa. Ei toki tietyssä irtautumisessa, juhlatunnelmassa tai sellaisessa ole itsessään vikaa, mutta siihen usein liittyvä yleinen käyttäytyminen on minusta turhauttavaa. Jos juttelen jollekin mukavanoloiselle naispuoliselle jossain arkisessa tilanteessa, niin yleensä lähtöoletuksena olen mukava ja asiallinen ihminen ja rikkoakseni tuota positiivista kuvaa, minun pitäisi tehdä tai sanoa jotain tyhmää. Baarissa taasen tuntuu lähtöoletuksena olevan, että minun pitäisi 10 sekunnissa todistaa etten ole ääliö. Lisätään siihen vielä melkoinen taustamelu niin ei ole ihme, ettei tuollaisessa ympäristössä huvita hirveästi ihmisiin tutustua. Tai ainakin se käy työstä.

Jos siis se joku etsimäni ihminen pitäisi nimenomaan hakea baarista, on ennusteeni kieltämättä aika heikko. Kaiken lisäksi nyt kun opinnot ovat takana ja työelämä alkanut, en todellakaan haluaisi tuhlata sitä viikonloppuani johonkin sellaiseen toimintaan, josta jää vain turhautunut ja väsynyt olo. Baarissa toki voi olla hyvinkin kivaa omalla porukalla, mutta on se vaan perin raskasta jos siellä pitäisi itseään muille markkinoida.

Mutta kuten alussa viittasin, keskustelin tästä ystäväni kanssa. Ja hän sitten kysyi sen nerokkaan kysymyksen ”Moniko sun tuntema pari muuten on löytänyt toisensa baarista?”. Niinpä. Aloin oikeasti miettiä, ja eipä niitä montaa ole. Nämäkin ”parit” ovat aika väliaikaisen oloisia ja kyseisten kavereiden kohdalla eri naisystävät on pitänyt numeroida keskustelun selkiyttämiseksi. No, on toki niitä poikkeuksiakin. Silti, tuntemani parit ovat enimmäkseen opiskelukavereita, harrastuksista toisensa löytäneitä, nettitreffeillä tavanneita, kaverin kautta tavanneita ja niin edelleen. Pääosin sattuman kautta törmänneitä. 

Ongelma kohdallani kuitenkin on siinä, että kaverit alkavat tässä ikäluokassa olla pääosin naimisissa tai ainakin pitkissä suhteissa. Eivät he järjestele kotibileitä tai illanistujaisia, tai jos järjestävät niin sinne saapuu vain pariskuntia. Harrastuksissani tapaa lähinnä musikantteja, jotka ovat lähes aina miehiä. Eikä tässä sellaisia rocktähtiä kuitenkaan olla, että bändäreihin hukkuisi. Työssäni ei edes tapaa samanikäisiä ihmisiä, eikä se muutenkaan ole kovin otollinen työ ystävien hankkimiseen, vaikka ihmisten parissa tehtävää työtä onkin. Opiskelin kyllä naisvaltaista alaa, mutta enpä minä yliopistolla enää pyöri. Vähän pelottaa, että ehkä se naisystävä olisi oikeasti pitänyt hankkia opiskeluaikoina kuten kaveritkin tekivät. Tai hankinhan minä, mutta kyseinen ihminen on ollut jo hyvän aikaa pysyvästi tuhansien kilometrien päässä ja ottipa melkoisen palan sydäntänikin mukaansa. Jos tähän vielä lisätään se, että flirttaaminen on kertakaikkiaan minulle samperin vaikeaa, niin tekeehän tässä vähän mieli nostaa välillä kädet pystyyn ja lakata yrittämästä. Mutta toisaalta, introvertti tai en, olen silti sosiaalinen ja pidän mukavien ihmisten merkityksellisestä seurasta, että enpä minä ajatellut loputtomiin kattaa illallista vain yhdelle hengelle. 

Aina voi toivoa sitä sattumaa. Ei sen tarvitse osua kohdalle kuin kerran. Odottavan aika on silti pitkä.