En ole koskaan ollut täysin varma siitä, mitä maskuliinisuus lopulta on. Tai onko maskuliinisuuden vastakohta automaattisesti feminiinisyys. Mikäli on, siinä tapauksessa haluaisin olla ainakin hieman maskuliininen. Mutta ehkei kyseessä ole mitenkään suora jatkumo, vaan ehkä molemmat asiat ovat jotain, josta ihmisessä voi olla vaihtelevia piirteitä. Tai voi olla, ettei ole oikein kummastakaan. 

Tämän pohdinnan taustalla on tietenkin ollut pelko siitä, pitäisikö minun olla maskuliinisempi synnyttääkseni sitä kaivattua seksuaalista jännitettä itseni ja naispuolisten tuttavieni välille. Olen joskus kysynytkin joiltain naispuolisilta ystäviltäni, että näkevätkö he minut enemmän maskuliinisena vai feminiinisenä. Vastaus on ollut aika poikkeuksetta, etteivät oikein kumpanakaan. Puhun paljon, keskustelen mielelläni tunteista, ihmissuhteista, maailmankuvista, elämänkokemuksista sekä monista varsin henkilökohtaisista ja aroista asioista, kuten haaveista tai peloista elämässä. En ole koskaan oikein kokenut, että miespuolisten kavereiden kanssa voisi noista aiheista sujuvasti keskustella. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta siis. Siksi monet luottoystävät ovat olleet naisia. Tämän kääntöpuolena on sitten ollut se, että naisten kanssa kaveeraus on käynyt vähän liian luontevaksi, ja siksi siihen helposti lipsahtaa myös uusien tuttavuuksien kanssa. Saatan välillä olla yksinkertaisesti liian avoin ja tuttavallinen, vaikka minusta kumpaakaan noista asioista ei pitäisi koskaan voida olla ”liikaa”.

Mutta en minä feminiininenkään ole. Minä en vain halua rajoittaa itseäni sen suhteen, mistä asioista saan kiinnostua tai puhua vain siksi että olen mies. Voin ihan yhtä hyvin katsoa romanttista höttöä kuin Ramboakin. Mutta ei se silti taida olla tuollaisista asioista kiinni. Miehet tuntuvat usein viettävän aikaa yhteisten aktiviteettien parissa. Katsotaan urheilua, pelataan pelejä, juodaan olutta tai mitä nyt tehdäänkään. Siihen kuuluvat syvälliset tilitykset vain harvoin, vaikka Miesten Vuorosta voisi toisen käsityksen saadakin. Minä tarvitsen jonkin henkireiän ajatuksilleni, ja ehkä sen takia minä kovin mielelläni joskus tuntikausia pohdin vain syntyjä syviä elämästä ja tunteista teekupin ääressä.

Parhaiten kaksijakoisuuttani ehkä kuitenkin kuvaa asia, jonka olen kuullut useammankin kerran. Minusta kuulemma ei vain ota selvää. Kuten yksi naispuolinen minulle aikanaan totesi, hän on mielestään aina tiennyt hyvin nopeasti, onko joku mies hänestä kiinnostunut vai ei. Minun kohdallani hänellä ei ollut aavistustakaan. Jotenkin tuntuu, että mitä kiinnostuneempi jostain olen, sitä vaikeampi minun on flirtata tai tehdä kovin nopeasti mitään suoria aloitteita. Tavallaan koen niiden tekemisen jopa hieman epäkunnioittavana eleenä, sillä paljon mielummin annan viestin ”olet todella ihastuttava ihmisenä ja haluan oppia tuntemaan kiireettömästi ja hyvin” kuin ”sinulla on huikea kroppa ja haluan sitä”. Mutta saatan silti lipsahtaa ylivarovaisuuden puolelle, ja sitten toinen osapuoli ei oikein ole varma miten minua tulkita, ja rupeaa itsekin varovaisemmaksi. Ehkä minun pitäisi osata viestittää molempia?

Mutta taas kerran, entä sitten? Ihan oikeasti, jos joku nainen minuun menettää kiinnostuksensa sen takia, etten yritä viimeistään toisilla treffeillä sänkyyn, niin menetinköhän oikeasti mitään? Ja ei minulla siis ole mitään ongelmaa sen kanssa, että edettäisiin nopeasti. Minusta siihen ei vain ole mitään pakkoa, jos kyseessä on oikeasti kiinnostava ihminen. Enemmän ne nopeat etenemiset ovat sattuneet sellaisiin tuttavuuksiin, joissa on ollut alusta alkaen (molemmille) aika selvää, ettei tässä ehkä mistään vuosisadan rakkaustarinasta ole kyse. 

Tämä pohdinta ei kuitenkaan tainnut selventää juuri yhtään sitä, olenko minä sitten lopulta maskuliininen vai en. Ehkä on parasta vain olla oma itsensä. Sellainen ihminen jonka haluan löytää, arvostaa minua kyllä juuri siksi että olen sellainen kuin olen.