Äidiksi, osa 1: Nallehaalari ja maailmantuska
Kun tulin raskaaksi, aloin kirjoittaa fiiliksiä ylös. Tavallaan rakentaa itselleni järkeen käyvää tarinaa siitä, miten hitossa tähän on päädytty. Se tuntui jotenkin niin käsittämätättömältä silloin. Tätähän me ihmiset tehdään jatkuvasti, järjestetän elämän tapahtumia ja valintoja järkeviksi kokonaisuuksiksi ja tapahtumien ketjuiksi, niin että saatais tähän touhuun jotain merkityksellisyyden tuntua. Ja voitais jotenkin kokea olevamme itse elämän ohjaksissa. Lienee itsepetosta, mutta kuitenkin mielenterveyden säilymisen kannalta tärkeää. Julkaisen näitä fiiliksiä pala kerrallaan blogissa. Tässä ensimmäinen osa.
Olen niitä tyyppejä, joiden läheiset varmaankin järkyttyivät, vähintäänkin yllättyivät, kun lopulta kerroin olevani siunatussa tilassa. Minä olen sanonut, etten halua koskaan lapsia. En pitänyt pienistä lapsista edes, kun olin itse lapsi. Kun toinen, melkein kymmenen vuotta nuorempi pikkusiskoni syntyi ja hänet tuotiin kotiin ensimmäistä kertaa, äiti joutui pukemaan vauvan nallehaalariin, jotta suostuin hyväksymään uuden tulokkaan. Eläimet ovat aina olleet heikko kohtani. Lisättäköön, että nykyään mulla ei ole enää mitään sisaruksiani vastaan.
Olen varmaan myös ajatellut, etten ole äidiksi sopiva.
Olen varmaan myös ajatellut, etten ole äidiksi sopiva. Ei ole ollut vahvaa hoivaviettiä, en ole leikkinyt nukeilla tai ihastellut sukulaisten ja ystävien vauvoja. Kenenkään ei ole syytä loukkaantua, ne on ihan kivoja ja nättejä kaikki olleet tähän mennessä. Ei vaan ole herättäneet suuria tunteita, niinkuin ilmeisesti joillain ihmisillä saattaa tapahtua. Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta. En ole millään tavalla kovin ”äidillinen” tyyppi. Tähän pystyy varmasti moni samaistumaan. Olen luonteeltani impulsiivinen ja temperamenttinen, toisinaan saatan vaikuttaa tavallaan kovalta ja kylmältä. Olen siis kaikkea muuta kuin lempeä ja empaattinen äitityyppi.
Lisääntymishalukkuuteen on väistämättä vaikuttanut myös se, että olen koko aikuisikäni ollut tuskallisen tietoinen kaikesta maailman paskasta. Olen seurannut politiikkaa kuin temppareita ja kirjoittanut tulenkatkuisia päivityksiä someen vaalien alla, osallistunut mielenosoituksiin, ahdistunut IPCC:n ilmastoraportin äärellä ja painostanut epäaktiiviset kaverini äänestämään.
Maailmantuska
24 vuotiaana maailmantuska sai minut vihaamaan silloista työtäni. Se oli alkanut tuntua turhalta, pinnalliselta ja ympäristölle ja ihmisille haitalliselta rahastukselta. Myin ihmisille jotakin sellaista minkä tiesin turhaksi ja usein epäterveelliseksi, joskus ihan kusetukseksi. Elantoni riippui siitä. Menin päivittäin töihin tuhlaamaan aikaani, kun olisin voinut käyttää sen paljon hyödyllisemmin johonkin järkevään ja moraalisesti vähemmän arveluttavaan.
Turhautuminen paisui sellaiseksi, että lopulta oli pakko tehdä jotain. Hain ja pääsin opiskelemaan yhteiskuntatieteitä. Ensimmäisestä päivästä alkaen koin olevani kotona, omanlaisteni ihmisten ympäröimänä. Siinä kuplassa olen tätä kirjoittaessani viettänyt yli viisi vuotta, yrittäen ymmärtää ihmisolentoa ja yhteiskuntaa, keskustellen yhteiskuntateorioista kaljatuopin ääressä yömyöhään, parantaen maailmaa, kehittäen omaa näkemystäni ja kasvattaen tietämystäni. Ainakin yritys on ollut kova. Kaikki tämä on kuin onkin helpottanut maailmantuskaani.
Opiskelu ja yliopistomaailma imaisivat minut sisäänsä niin täysillä, etten vuosiin uhrannut ajatustakaan perheen perustamiselle. Uppouduin gradun kirjoittamiseen. Olin alkanut ajatella, että minun hommani varmaan on olla osa tiedeyhteisöä, olla mukana tuottamassa ja tulkitsemassa tietoa. Se vaan tuntui silloin tärkeämmältä kuin mikään muu.
Kun mies eräänä yönä baarista kotiin kömpiessän ehdotti kuin ohi mennen: ”Tehdään vauva.”, oli peli avattu. Kalja puhui todennäköisesti enemmän kuin mies, mutta kuitenkin. Asiasta ei enää voinut kokonaan vaieta. Sinä yönä keskustelu vielä kuihtui alkuunsa, tiesin kuitenkin heti, että ehei, tämä ei ollut tässä.
Lue myös: