Äidiksi, osa 5: The talk
Mikä lopulta oli se kamelin selän katkaissut korsi, se vihoviimeinen tuulenpuuska joka ajoi minut avaamaan tämän keskustelun? Sitä en muista. Harmillista, ettei näitä elämän käännekohtia useinkaan muista jäkikäteen kovin hyvin. Ehkä nyt olin nähnyt tarpeeksi vakuuttavia todisteita siitä, että elämä ei lopu äitiyteen ja että vanhemmuus ottaa, mutta myös antaa. Ehkä olin riittävän kyllästynyt kasistaneljään arkeen. Ehkä näköpiirissä ei työuran osalta ollut mitään mielenkiintoista. Ehkä kaverit olivat alkaneet lisääntyä ja hävitä iltariennoista. Ehkä biologinen kello alkoi huutaa sellaisella volyymillä, ettei sen yli kuullut järjen ääntä. Todennäköisesti vähän kaikkia näitä. Muistan esimerkiksi yhden mieleenpainuneen keskustelun erään ystävän kanssa. Ystävällä oli jo lapsi. ”Onko oikeasti koskaan hyvä hetki?” hän kysyi. Sitä jäin silloin miettimään. Puhun tässä nyt vain itsestäni, sillä minä olin se, joka otti tämän lopulta vakavasti puheeksi.
Kynnys
En muista missä tai miten keskustelu alkoi, mutta muistan miltä se tuntui.Tai miltä tuntui ennen sitä. Kynnys avata suu aiheesta oli älyttömän korkea. Pitkä parisuhde voi monessa kohtaa tarkoittaa, että asioista on helppo puhua. Sitä kuitenkin myös tottuu siihen minkälainen toinen on, kuvittelee tuntevansa läpikotaisin ja tietävänsä mitä toiselta voi odottaa. Mies ei varmasti odottanut tätä avausta multa, ja siksi sen tekeminen oli niin äärimmäisen vaikeaa. Oltiin meille molemmille täysin vieraalla maaperällä. Se mitä tulisi tapahtumaan seuraavaksi, oli molemmille arvoitus. Tilanne nosti pintaan myös karmaisevan pelon torjutuksi tulemisesta. Liian kipeä aihe, aihe jonka suhteen olisi vaikea käydä rationaalista keskustelua tai tehdä kompromisseja.
Argumentit
Olin tehnyt päässäni listan kaikista rationaalisista ja vähemmän rationaalisista argumeneteista puolesta ja vastaan.Mielestäni plussat olivat selvästi voitolla. Nyt piti vain koota kaikki puoltavat argumentit, varmuuden vuoksi, aseiksi tulevaan koitokseen. Yritin parhaani mukaan asettua toisen asemaan, ja miettiä, mitä hän voisi ajatella. Ehkä en muista keskustelusta mitään siksi, että se jännitti niin pirusti. Muistan kuitenkin sen, miltä sen jälkeen tuntui. Hän oli ollut ilmeisen samaa mieltä. Kaivattiin varmaan molemmat jotain uutta sisältöä elämään, oli lapsen mentävä kolo arjessa. Ehkä jo vähän uskallettiin luottaa yhteiseen tulevaisuuteen, vuosikymmenen kokemuksella, ja tunnettiin toisemme tarpeeksi hyvin. Lapsi saisi tulla. Kyseessä oli mukamas järkipäätös. Vaikka jälkeenpäin olen todennut, että lasten kanssa on vähän sama kuin koirien: ei niitä järkisyistä hankita.
Vuosikymmenen vaikeneminen
Kun suun oli saanut auki, tuntui todella typerältä, ettei oltu puhuttu aiheesta vakavasti yli vuosikymmenen yhdessäolon aikana kertaakaan. Syy on kuitenkin yksinkertainen. Oltiin aina vaan oltu yhdessä, ei oltu puhuttu tulevaisuudesta, kaikki huonekalut oli jomman kumman omaisuutta, oli suunnilleen omat ruoat jääkaapissa ja täysin omat sosiaaliset ympyrät. Oli ollut kaksi elämää jotka lomittuivat kodiksi kutsutussa paikassa. Ei yhteistä elämää. Ei lupausta yhteisestä tulevaisuudesta. Olikohan niin, ettei kumpikaan oikeastaan uskonut sellaisen mahdollisuuteen. Oltiin alettu seurustella teini-ikäisinä. On aika epätodennäköistä löytää loppuelämän kumppani bensanhajuisesta, lippispäisestä ammattikoululaisesta ja perustaa perhe sankarin kanssa, jonka löysi teini-ikäisenä lipittämästä kaljaa jostain Niemisen bileistä.
Todellisuus jossa perheet hajoavat
Meidän sukupolvi on kasvanut todellisuuteen, jossa perheet hajoavat. Jos omat vanhemmat vielä olivat yhdessä, erosi melkein puolet kavereiden vanhemmista ala-asteen aikana. Sellaista elämä on, eikä ole tottavie mitään syytä roikkua yhdessä väkisin. Sellaiset jäljet tämä touhu kuitenkin jättää, ettei monikaan nykyään uskalla toivoa parisuhteelta kestävyyttä, saatika loppuelämän kumppanuutta. Jos sellaista ei odota, tulee tuskin käyneeksi syvällisiä perheen perustamiseen liittyviä keskusteluja etukäteen parikymppisenä. Meidän kohdalla siitä ei tosin olisi ollut mitään hyötyäkään. Parikymppisenä kummallakaan ei olisi ollut tuohon mitään fiksua sanottavaa. Itse olisin laukonut jotain vihaisia, anarkistisia argumentteja. Hän olisi puolestaan heittänyt koko homman vitsiksi.
Helpotus
Se suuri onnen ja helpotuksen aalto, joka hyökyi yli, kun keskustelu oli avattu. Oltiin samalla sivulla. Osaltaan helpotus johtui siitä, että meidän päiden päällä muutaman vuoden roikkunut, myös muille varmasti näkynyt kiperä kysymys oli ratkennut. Toisaalta siitä, että nyt oltiin ensimmäistä kertaa todella puhuttu tulevaisuudesta ja elämästä oli tulossa yhteinen. Se oli nyt perus lähtökohta kaikelle, vaikka tietenkään koskaan ei voi olla varma. Hetken päästä helpotus korvautuu kuitenkin uudella epävarmuudella. Se tulee kuvaan sillä sekunnilla kun lapselle on annettu lupa tulla. ”Lupa”. Ihan kuin olisi kyse kevyestä asiasta, jostain millä nyt ei ole niin väliä, tulee jos on tullakseen. Näin kevyenä se ei pysy montaakaan päivää. Hyvin äkkiä herää epävarmuus luonnollisen raskauden mahdollisuudesta, epäilys omasta ja toisen lisääntymiskelpoisuudesta.
Lue myös: