Kiusauksen vastustaminen, osa seitsemän

Sängyn pohjalla makaamisesta ja telkkarin tuijottamisen turruttamien aivosolujeni lamaantumisesta huolimatta ymmärrän kyllä, että minun on saatava jotain odottamisen arvoista ja edes pienen pientä iloa elämääni, muuten juominen ja syöminen karkaa lopullisesti käsistä, mutta jostain syystä en pysty keskittymään mihinkään ajatukseen niin pitkään, että saisin minkäänlaista ideaa tai suunnitelmaa aikaan.

Lopulta revin itseni sohvalta ylös ja lähden ruokakauppaan. S-marketin eteisessä katseeni kääntyy ilmoitustauluun ja mietin haluaisinko koiran, uuden peräkärryn, hoikemman vartalon vai kenties kirkkokuoron konserttiin. Jos elämäni olisi kepeä naisten novelli, tässä vaiheessa katseeni kiinnittyisi johonkin värikkääseen, erikoisella fontilla tekstattuun ilmoitukseen, minkä johdattamana löytäisin elämälleni uuden suunnan, upean miehen ja mahdollisesti haastavan urankin. Harlekiinin juonenkäännettä on kuitenkin turha odottaa, vaikka peräkärry olisi kuinka tilava ja laihdustusryhmä iloisen kannustava.

Huokaan ja kävelen heiluriovia kohti, pirteä mainosääni kertoo uutuustuotteista. Olisiko tänään aika kokeilla uutta maustettua rahkaa. Voisinkohan saada töitä hyväntuulisuutta hehkuvana mainosäänenä? Mistäköhän mainostoimistot oikein rekrytoivat heidät? Eläisiköhän sillä, että lukisi muutaman marketin mainoksen päivässä?

Sipsihyllyllä en yletä ottamaan himoitsemiani naksuja, koska paikallinen teinijengi harrastaa omia soidinmenojaan. ”Vitun vammainen, ei minulla ole rahaa!”. ”Ota nyt vittu noita Pringlesejä!” ”Ei niistä riitä kaikille, kokista pitää ottaa myös!” Lopulta hento mutta valtavan kovaääninen tyttö mustissa risoissa legginseissä saa valittua kaupan oman tuotemerkin sipsejä ja olen suorastaan ylpeä hänestä; ei makseta turhaan merkistä, kilohinta on se mikä ratkaisee. Nuorisollamme siis on tulevaisuus. Otan isoimman juustonaksupussin ja haen kokiksen. Oluthyllun luona suuni alkaa napsamaan. Pitäisikö sittenkin ottaa muutama. Lopulta juoksen ulos kaupasta ilman olutta.