Lisää yritystä, osa kymmenen

Aamulla töissä huomaan yllätyksekseni olevani aavistuksen kiinnostunut siitä, mistä työpaikalla puhutaan. Kovasti pojat ovat talouden kehityksestä huolissaan, osallistun muutamalla sanalla keskusteluunkin. Selaan pitkästä aikaa uutisia netistä, viime ajat olen keskittynyt lähinnä julkkisjuoruihin. Ehkä tämäkin on pieni osoitus siitä, että alan pikkuhiljaa nostaa päätäni ylös pöntöstä todellista maailmaa kohti.

Olen ylpeä siitä, että sain aktivoiduttua ja järjestettyä itselleni ohjelmaa. Ja tänä iltana aion oikeasti mennä lenkille sen sijaan että makaisin koko illan sohvalla, toinen käsi kaukosäädintä ja toinen käsi naksupussia puristaen.

Kamala klisee aika parantaa haavat pitää siis ainakin joissain asioissa paikkaansa. Tai sitten alan pikkuhiljaa tajuta, ettei ainainen itsesäälissä rypeminen voi olla se fiksuin ratkaisu pidemmällä tähtäimellä. Tai sitten olen vain saanut tosi-tv-sarjoista yliannostuksen.

Työpäivästä kulutan enemmistön oikeaan työntekoon, sitä ei ole tapahtunut pitkään aikaan. Illalla kaivan ulkoilupuvun kaapin perältä, löydän sen sentään ilman suurempia hankaluuksia. Jotenkin vaate näyttää kyllä vieraalta ja omituiselta, mutta päästyäni ulos kävelylle sateesta raikastuneeseen ilmaan alan tuntea itseni melkein normaaliksi ihmiseksi. Siinä vaiheessa kun rupean hymyilemään vastaantulijoille, on syytä huolestua. Siinä vaiheessa en sentään vielä ole, ajatukset tahtovat edelleen pyöriä oman surkeuden ympärillä. Mutta minä yritän, oikeasti yritän.