Terapiassa –sarja on yksi näistä ohjelmista, mihin olen jäänyt koukkuun kun en ole liikkunut neljän seinän sisältä juuri minnekään. (Ja yksi niistä laadukkaimmista, voinen lisätä.) Olen lähestulkoon rakastunut Gabriel Byrneen, vaikkei hän varsinaisesti sovellukaan puumanaisen intohimon kohteeksi. Mutta nyt säikähdin todella, kun Paul tilitti omassa terapiassaan jotain, joka osui ja upposi. ”Kaikilla on Intohimo, paitsi minulla”.

En itse väitä, että kaikilla tuntemillani ihmisillä olisi joku intohimo, osa meistä raahustaa elämän läpi ilman suurta rakkautta, mielenkiintoista työtä tai muuta asiaa, mihin suhtautuu intohimoisesti. Mutta kuinka minä kadehdinkaan ihmisiä, jotka ovat sen oman intohimonsa löytäneet! Intohimo on ehkä liian voimakas sana, joillain ihmisillä on tietty rauha olemuksessaan, koska tietävät keitä ovat ja mitä tekevät ja MIKSI tekevät.

Olen tavannut muutaman uskovaisen, joiden olemuksesta tämä rauha huokuu. Sellainen tasapaino ja tyyneys, mikä on hyvin harvinaista nykyään. Tai kun luen jonkun alansa ehdottoman gurun haastattelua, jossa kuvissa minua katsoo itsevarma, näyttävän näköinen ihminen samalla kun teksti kertoo kuinka paljon työtä tämä ihminen on tehnyt tiedeyhteisön hyväksi. Tai kun urheilusivuilla kerrotaan uudesta lajista, jonka joku intohimoinen harrastaja on oppinut Uudessa-Seelannissa ja päättänyt tuoda sen Suomeen. Nyt pystyssä on jo SM-sarja ja MM-kisoihin treenataan täyttä vauhtia…

Näistä ihmisistä on mielenkiintoista lukea, ainakin nyt kun jaksan keskittyä asioihin jo paremmin, mutta minä en vain kuulu heihin. Tuntuu kuin kyse olisi jostain aivan eri rodusta, jostain yli-ihmisten joukosta joilla on pääsy johonkin salaiseen tietoon, mikä meille muille on täyttä hepreaa.