Täydellinen nainen, osa kaksitoista

Aamulla matkalla töihin huomaan bussissa täydellisen tyylikkään naisen. Vaaleat, hyvin hoidetut hiukset ovat tyylikkäällä hiuskammalla kiinni niskassa, yksikään suortuva ei karkaile eikä hiuslakkaa ole käytetty liikaa. Naisella on päällään täysin rypyttömät vaaleanruskeat suorat housut, klassinen valkea kaulaspaita ja nuorekas, tyköistyvä jakku. Meikki on huolellisen hillitty, iho sileä ja kaunis. Jotenkin koko olemuksesta huokuu itsevarmuus ja tyylikkyys. Kaulakoru on hillitty kultainen riipus.

Aina kun näen näitä naisia, katson heitä ihaillen ja ihmetellen. Itse olen noin siistin ja hallitun näköinen korkeintaan kerran vuodessa, kun kampaajalta tullessa on sattumalta uudet vaatteet päällä. Miten käytetyt vaatteet näyttävät joidenkin ihmisten päällä aina upouusilta ja kampaus juuri ammattilaisen laittamalta? Eivätkä nämä naiset pyöri penkillä kärsimättömänä, kiroillen myöhässä olevaa bussia tai sotkuiseksi jäänyttä aamupalapöytää. Ei, nämä naiset istuvat hillittyinä ja hallittuina. Kännykkäkään ei soi ja häiritse täysin tyyntä olemusta.

Tämä on toinen ihmisrotu, joka tuntuu täysin eroavan omastani. He miellyttävät silmää, voin ihailla heitä esteettisenä nautintona. Mutta en ymmärrä heitä. En osaa kuvitella heitä huutamassa naama punaisena ja silmät itkuisina idioottimaiselle miehelle tai uppiniskaisille lapsille. En edes halua nähdä ulkokuoren romuttuvan, onko se edes mahdollista, en tiedä.