Hei pitkästä aikaa

Minun on vaikea saada asioita ylös mitä ajattelen tästä, tai ehkä paremminkin etten osaa muodostaa tarpeeksi hyviä lauseita kuvaamaan sitä tunnetta mikä minulla on kun kirjoitan tätä. Tavallaan niin onnellinen, tavallaan niin haikea.

Tosiaan, 6 päivän päästä päättyy 347 aamua, minun sekä muiden 2/19 palvelukseen astuvien aamut. Tai eivät ne aamut lopu toivon mukaan, mutta aamut porttien sisällä. Eli varusmiespalveluksemme päättyy, astumme reserviin.

Se saa minut ajattelemaan monia asioita, tämä vuosi kuitenkin oli monella tapaa erityinen, se kasvatti. Ja ehkä se sana kuvaa parhaiten tätä vuotta omalla kohdallani. Tietenkin, kun armeijaan lähtee ja päättää sen suorittaa loppuun asti täytyy tiedostaa se mihin lupautuu ja tiedostaa kaikki ne riskitkin mitä mahdollisesti saatat joutua kokemaan mikäli niin sanotusti ’paska osuu tuulettimeen’. Mutta nyt en halua puhua kokonaiskuvasta, vaan minusta ja niistä muista syistä miksi ylipäätään koskaan astuin kyseisen firman porteista sisään. Tai ehkä paremmin sanottuna mitä saavutin itseni kanssa viimeisen vuoden aikana.

Armeija muokkasi minua henkisellä tasolla melko reilulla kädellä, se itseluottamuksen kasvu minkä vuoden aikana saavutin on ollut ihana huomata. En anna ihmisten enää niin herkästi kävellä yli, osaan laittaa asioissa vastaankin ja avata oman suun, ja se ei aina ole ollut mulle itsestäänselvää. Pojista kasvaa armeijassa miehiä, minusta ei ihan miestä saatu mutta ehkä jonkinlaiset henkiset pallit on kasvanu itellekin.

Mitä muuta jäi käteen? Kokemuksia mitä en muualta ois saanu, innostumisen luonnossa oloon, uusia taitoja ja ennen kaikkea parhaita kavereita. Ihmiset joiden kanssa elät saman katon alla päivästä toiseen, jaatte ne huonotkin kokemukset toistenne kanssa, teitä naurattaa ja vituttaa samat asiat, palelette yhessä ampumaradalla aamusta iltapäivään jossa aina on kylmempi ku muualla ja puhutte kaikesta yhessä,valitatte siitä miksi pitää olla kaksi viikkoa maastossa ja päästä sen aikana kerran avantoon ’pesulle’, väkisinki te hitsaannutte yhteen. Ja se on ehkä asia mitä tuun eniten kaipaamaan.

En halua antaa teksteillä intistä sellasta kuvaa että se olis pelkästään mukavaa ja hauskaa. Se ei ole sitä, mutta omalla asenteella on paljon merkitystä. Armeija oli mun elämän paras vuosi, eikä siksi että siellä ois ollu tosi hauskaa, vaan siksi että ärsyttävätkin asiat voi olla siedettäviä, jos suhtautuu niihin oikein. Ja on mulla ollut hauskaa mutta on mulla ollu myös aivan paskaa. Mutta sitä se on, ja sitä se on ollut muillakin. Se on silti semmonen asia mitä ei koe kun kerran elämässä, ja ehkä se kerta riittääkin.

Joka tapauksessa kiitos tästä vuodesta kaikille mukana olleille sekä mulle itelle että uskalsin.

– Venla

Hei!

Halusin taas kirjoitella vähän kuulumisia, sekä ajatuksia palveluksen ajalta.

Noin reilu kuukausi sitten meillä oli niin sanottu ’haaveet kaatuu’ päivä, joka ainakin omalla kohdalla sitä tarkoittikin. Olin hakenut tiedustelijan hommiin ja melkein p kauden alusta asti hokenut itselleni etten jääkäriksi ainakaan halua.

Minun mielipiteelläni ei selkeästi paljoakaan painoarvoa ollut sillä, tulevaisuudessa hihaani tulee koristamaan tämä kyseinen kiväärimerkki. Minua ei siis valittu tiedustelujoukkueeseen ja näin ollen haaveet kaatui. Seuraavana päivänä sain kuulla meneväni suojausjoukkueeseen, josta en tiennyt juuri mitään. Sen verran että jääkärihommat on melko suuri osa sitä. (Tottakai aluksi olin pettynyt koska en päässyt sille linjalle minne halusin, mutta nykyään olen jopa iloinen linjasta jolla olen.) Viimeinen kuukausi on ollut mulle henkisesti ehkä raskaampi kuin uskoin, paras ystäväni joutui keskeyttämään palveluksen ja se tuotti mulle itselle ylimääräistä stressiä. Onneksi ystävät pysyy vaikkei armeijassa yhdessä enää ollakaan.

Joukkueemme yhteishenki on ehkä paras asia koko joukkueessa. Suurinosa porukasta on samoja jöystereitä kuin p kauden joukkueessamme joten kaverit sitä kautta pysyi. Joukkueessamme on minun lisäksi yksi nainen ja meistäkin on tullut läheiset ystävät hänen kanssaan. Jääkärihommatkin on pikkuhiljaa alkanut maistua ja olisi nykyään vaikea kuvitella olevansa muulla linjalla.

tämän viikon keskiviikkona aukki soitteli myös, ja siitä jos jostain olin iloinen. Niin kuin otsikostakin voi päätellä
aamuja tulee olemaan yhteensä se 347. Tottakai olin varautunut vapaaehtoisena kun palvelukseen tulen että vuoden verran vietän Sodankylässä mutta en pitänyt aukkiin pääsyä itsestäänselvyytenä silti, niin kuin ei minusta pitäisi kenenkään. Ensiviikolla alkaisi AUK jakso ja alennun aliupseerioppilaaksi. Tammikuussa sitten pääsen kouluttamaan tulevia alokkaita rouva alikersanttina mitä odotan kyllä innolla myös.

Kun inttiin saavuin heinäkuussa en uskonut tämän olevan näin mukavaa kuin tämä on ollut. Pelkäsin että itken täällä päivittäin, tottakai olen itkenyt monesti mutta enemmän olen nauranut ja nauttinut ajasta palveluksessa. Tämä on samaan aikaan elämän hienointa ja samalla kamalinta aikaa, mutten vaihtaisi aamuja pois. Toki minulla ei ole aamuja takanakaan kovin paljoa, mutta mikäli tämä jatkuu samaan malliin niin minulla ei kyllä ole mitään hätää. Tottakai on asioita edelleen mitä en voi käsittää miksi ne tehdään niin ja miksei tätäkin voitaisi tehdä toisella tavalla, mutta ehkä se on hyväkin että kaikkea en voi käsittää ja tekee vaan asiat mitä käsketään tekemään, vaikka kuinka järjenvastaiselta se tuntuisikin. Sen olen myös oppinut että kun sanotaan ”intissä ei tarvitse itse ajatella” on ainakin omalla kohdalla ollut täyttä paskapuhetta. Kyllä siellä aivoja joutuu käyttämään, halusi tai ei.

– Venla