263 päivää jäljellä

Hei!

Halusin taas kirjoitella vähän kuulumisia, sekä ajatuksia palveluksen ajalta.

Noin reilu kuukausi sitten meillä oli niin sanottu ’haaveet kaatuu’ päivä, joka ainakin omalla kohdalla sitä tarkoittikin. Olin hakenut tiedustelijan hommiin ja melkein p kauden alusta asti hokenut itselleni etten jääkäriksi ainakaan halua.

Minun mielipiteelläni ei selkeästi paljoakaan painoarvoa ollut sillä, tulevaisuudessa hihaani tulee koristamaan tämä kyseinen kiväärimerkki. Minua ei siis valittu tiedustelujoukkueeseen ja näin ollen haaveet kaatui. Seuraavana päivänä sain kuulla meneväni suojausjoukkueeseen, josta en tiennyt juuri mitään. Sen verran että jääkärihommat on melko suuri osa sitä. (Tottakai aluksi olin pettynyt koska en päässyt sille linjalle minne halusin, mutta nykyään olen jopa iloinen linjasta jolla olen.) Viimeinen kuukausi on ollut mulle henkisesti ehkä raskaampi kuin uskoin, paras ystäväni joutui keskeyttämään palveluksen ja se tuotti mulle itselle ylimääräistä stressiä. Onneksi ystävät pysyy vaikkei armeijassa yhdessä enää ollakaan.

Joukkueemme yhteishenki on ehkä paras asia koko joukkueessa. Suurinosa porukasta on samoja jöystereitä kuin p kauden joukkueessamme joten kaverit sitä kautta pysyi. Joukkueessamme on minun lisäksi yksi nainen ja meistäkin on tullut läheiset ystävät hänen kanssaan. Jääkärihommatkin on pikkuhiljaa alkanut maistua ja olisi nykyään vaikea kuvitella olevansa muulla linjalla.

tämän viikon keskiviikkona aukki soitteli myös, ja siitä jos jostain olin iloinen. Niin kuin otsikostakin voi päätellä
aamuja tulee olemaan yhteensä se 347. Tottakai olin varautunut vapaaehtoisena kun palvelukseen tulen että vuoden verran vietän Sodankylässä mutta en pitänyt aukkiin pääsyä itsestäänselvyytenä silti, niin kuin ei minusta pitäisi kenenkään. Ensiviikolla alkaisi AUK jakso ja alennun aliupseerioppilaaksi. Tammikuussa sitten pääsen kouluttamaan tulevia alokkaita rouva alikersanttina mitä odotan kyllä innolla myös.

Kun inttiin saavuin heinäkuussa en uskonut tämän olevan näin mukavaa kuin tämä on ollut. Pelkäsin että itken täällä päivittäin, tottakai olen itkenyt monesti mutta enemmän olen nauranut ja nauttinut ajasta palveluksessa. Tämä on samaan aikaan elämän hienointa ja samalla kamalinta aikaa, mutten vaihtaisi aamuja pois. Toki minulla ei ole aamuja takanakaan kovin paljoa, mutta mikäli tämä jatkuu samaan malliin niin minulla ei kyllä ole mitään hätää. Tottakai on asioita edelleen mitä en voi käsittää miksi ne tehdään niin ja miksei tätäkin voitaisi tehdä toisella tavalla, mutta ehkä se on hyväkin että kaikkea en voi käsittää ja tekee vaan asiat mitä käsketään tekemään, vaikka kuinka järjenvastaiselta se tuntuisikin. Sen olen myös oppinut että kun sanotaan ”intissä ei tarvitse itse ajatella” on ainakin omalla kohdalla ollut täyttä paskapuhetta. Kyllä siellä aivoja joutuu käyttämään, halusi tai ei.

– Venla