Mitä tuokin minusta ajattelee

Hei!

Niin kuin otsikostakin näkyy, tuo ajatus vastaa aika hyvin minun ajatuksiani lähes päivittäisessä elämässäni.

Palaan vähän ehkä edellisenkin kirjoitukseeni puhuen osittain itsetunnosta, mutta ehkä enemmän siitä miten minä koen sosiaaliset tilanteet eteenkin tuntemattomien ihmisten kanssa.

”Mitähän tuokin minusta ajattelee?” Ensimäinen ajatus kun tapaan uuden ihmisen. ”Näytänkö tyhmältä, onko mun naamassa jotakin?” Ystäväni ja poikaystäväni on kuulleet tämän kysymyksen suustani useita kertoja. ”Kaikki tuijottaa” kuuluu myös suustani usein.

Koen sosiaalisista tilanteista ahdistusta, vaikka olenkin sosiaalinen ihminen loppujenlopuksi. Ahdistus näkyy esimerkiksi punastumisenaa, kun päädyn keskustelemaan esimerkiksi kaupassa puolitutun kanssa koen tilanteessa jonkunlaista ’häpeää’ itseni takia tai että ’nyt se katsoo että mä oon ihan typerän näköinen’ vaikka usein keskustelukumppani ajattelee vain, että kyselen kuulumisia eikä sen koommin noteeraa minun ulkonäköäni. Älä siis ihmettele jos punastun helposti keskustelumme yhteydessä, se johtuu vaan minusta itsestäni. Tilanne onneksi laukeaa jonkun ajan kuluttua jos keskustelu jatkuu ja rentoudun.

Olen nuorempana harrastanut teatteria, nykyään se ei tulisi kuuloonkaan. Koulussa esitelmän pitäminen luokalle on minulle jo tarpeeksi vaikeaa. Sitä ei ehkä huomaa, mutta se tuottaa paineita. Paineita onnistua ja paineita siitä epäonnistunko, nolaanko itseni. Jos tunnin alussa kuulen,että minun täytyy esittää esitelmä, stressaan ja jännitän sitä siihen asti että on minun vuoroni esittää, paitsi jos minulla on pari, mieluiten ystävä mukana samassa esityksessä. Silloin jännitys ehkä puolittuu.

Yläaste aikoina ahdistus esimerkiksi koulun ruokalassa oli suurempi kuin varmaan koskaan. Ajatus: ruokala on täynnä porukkaa, entä jos kaadun, entä jos ei ole tilaa, kaikki tuijottaa, nauraa minulle. Tämä oli minun jokapäiväinen ajatus yläasteen ajan, en hakenut juuri koskaan lisää ruokaa, vaikka olisi ollut nälkä, minua hävetti kävellä kaikkien keskeltä hakemaan ruokaa. Ajattelin sen olevan noloa, koska ajattelin olevani lihava. Eihän lihava voi hakea lisää ruokaa. Tai niin.. sitä kommenttia en ainakaan halunnut kuulla, siksi jätin menemättä.

Nykyään epävarmuuteni sosiaalisissa tilanteissa näyttäytyy vetäytymisenä, ja sillä että olen hiljaa. Toki jos joku henkilö tulee minulle juttelemaan niin vastailen ja olen puhelias, mutten aloita keskustelua useinkaan. Varsinkaan jos porukassa on useampia eteenkin tuntemattomia henkilöitä. Olen silloin mielummin sivusta katsojana. Lisäksi saatan vaikuttaa täysin ulkopuolisten silmissä ylimieliseltä, tai muuten vaan kylmältä ihmiseltä, vaikka niitä kaikista vähiten haluan olla ja ylimielisyys on vähiten arvostettava luonteenpiirre minun mielestäni.

Epävarmuus näkyy myös liikunnassa, olen kuntosali kammoinen, (vaikka valmistunut PT olenkin) jos sinne yksin joudun lähtemään. Kaverin kanssa vähemmän. Ärsyttävintä on se, että olen punainen jo valmiiksi kun sinne menen, sillä se tilanne ahdistaa ja nostaa punan poskille. Miksi? Koska siellä on muita treenaajia. Jotka keskittyvät omaan hommaansa, ei minuun. Yritäppä tuo nyt uskoa.

Käyn mieluiten kuntosalilla aikaisin aamulla, koska silloin siellä ei ole muita treenaamassa. Haluaisin kovasti käydä salilla enemmän, mutta minun pää pistää kovasti vastaan. Urheilulajeista suosin nykyään pitkiä juoksulenkkejä, siinä saan olla yksin, jos vastaan tulee ihmisiä he näkevät minut maksimissaan hetken, ja saan taas juosta rauhassa. Saan kestävyyslajeissa itsestäni enemmän irti fyysisesti muutenkin.

Minun epävarmuuksieni syyt on yksinkertaisesti varmaankin lapsuusajan kiusaamistilanteet, 18 vuotiaana koetut ongelmat, luottamuspula eri ihmisiin – pystynkö luottamaan?

Hauskinta on se, että kun alkoholia on veressä, nämä ongelmat eivät paina minua lähes ollenkaan. Lähes kaikki estot katoaa, silloin en pelkää nolaavani itseäni useinkaan, enkä mieti läheskään niin paljon mitä muut minusta ajattelevat, kuin silloin kun olen selvinpäin. Toivoisin että tilanne tulee kääntymään siihen suuntaan, ettei minun tarvitsisi miettiä niitä asioita muutenkaan. Onko muiden mielipiteellä siitä mitä minä olen, miltä näytän, mitä puen, miten meikkaan, mitään väliä? -ei ole. Sanon sitä muille, kuinka sen saisi myös uskottua itse.

Uskon, että ajan mittaa minun tuntemus itsestäni ja siitä mitä teen, kasvaa sille tasolle että uskallan olla täysin omaitseni myös sosiaalisissa tilanteissa tuntemattomien ihmisten kanssa, kaikkia ei tarvitse miellyttää. Toivon että joku päivä minusta kasvaa itsevarma ja vanha nainen, jonka ei tarvitse joka kerta käveltyään Revontuli keskuksen läpi ajatella että kaikki tuijottaa. Ei ne tuijota. Se pitäis vaan takoa päähän.

Tiedän etten ole yksin asian kanssa, ja olen käynyt juttelemassa näistäkin asioista ammattilaisen kanssa, siitä voin puhua joskus toiste.

Seuraavaan tekstiin!

Heips

-Venla