Kuukausi kurkkusalaatissa
Helou!
Edellisestä postauksestani on kulunut taas jokin tovi joten ajattelin kirjoittaa ensimmäisestä kuukaudestani armeijan harmaissa, ja omista tuntemuksistani täällä.
Aloitin siis asepalveluksen vapaaehtoisena 8.7.19 Sodankylässä. Edeltävä viikonloppu oli itselle yhtä tunteiden vuoristorataa, itkin, nauroin ja jännitin enemmän kuin mitään koskaan. Olin silti tosi odottavilla fiiliksillä astumassa tähän elämänmuutokseen mukaan.
Maanantai koitti, lähdin bussiasemalle odottamaan lähtöä, onneksi mulla oli vanha luokkakaveri matkassa mukana, (joka nykyään jakaa tupaa minun sekä 6 muun naisen kanssa) se helpotti tottakai. Olimme Rovaniemeltä ainoat naiset jotka lähtivät tällä saapumiserällä sodankylään. Saavuttiin kasarmille, ilmoittauduttiin palvelukseen, jaettiin kuuluisiin morttisäkkeihin kaikki kamppeet lukuunottamatta talvivermeitä, ja loppujenlopuksi pääsimme tupaan tutustumaan tupakavereihin. Niinkuin aiemmin jo mainitsin tuvassamme on 7 naista + alikersantti. Alusta alkaen mulla on synkannut näiden naisten kanssa tosi hyvin, kaikki me olemme erilaisia, omia persoonia, osa vahvempia luonteita toiset vähemmän mutta jotenkin meillä luistaa juttu erittäin hyvin, ainakin minun mielestä.
Ensimäinen viikko tai varmaan seuraavat kaksi tai jopa kolme meni asioiden opettelussa, aikamääreisiin ehtimisessä, aseenkäsittelyssä, samojen sääntöjen ja asioiden jankkamisessa miljoonatta kertaa ja vieläkin jatkuu. Asia jonka olen täällä jo nyt oppinut vaikka vasta kuudennella viikolla ollaan menossa, kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä ja kärsivällisyyttä. Aina on kiire odottamaan, se jäpittäminen ruokalan edessä muodossa ei puoli seitsemältä aamulla välttämättä ole sitä mukavinta hommaa, mutta silti mulla jaksaa hymyilyttää täällä joka päivä. Joskus naurattaa se ku vituttaa niin paljon ettei enää voi vituttaa. En ole missään ikinä nauranut näin paljon kun täällä, välillä olen nauranut sillonki ku ei saa, joskus liianki usein. Ja olen saanut siitä kuulla, mutta jos minä tätä hommaa inhoaisi tai mulla olis täällä epämukavaa niin ei mulla jaksais naurattaakkaan. Alikersanttien tahdintoistot tulee uniin asti ja en enää muista millasta elämä on ulkopuolella. Tai muistan aina lomilla, sen muutaman päivän jos satun tekemään muutakin ku nukkumaan.
Meidän valamarssi suoritettiin viimeviikolla, 6.-7.8.19 välisenä yönä, pyöräillen. Lähdettiin 6.8 pyöräilen klo 19 illalla ja saavuimme kasarmille takaisin klo 02:00? Muistaakseni. Matkaa tuli yhteensä päälle 80kilometriä, joka on ainakin tällaisella pyöräilyä hartaasti karttavalle ihmiselle melkoinen matka, vaikka saattoi siihen tuntemukseen vaikuttaa myös pyörän penkki joka päätti kesken matkaa laskeutua niin alas kun voi ja vasen etureisi joka hapotuksen vuoksi päätti krampata. Raskastahan tuo oli, mulle ainakin. Perjantaina 9.8. Vannoimme sotilasvalan Kemijärvellä ja meidän nimitettiin jääkäreiksi. Pääsimme viimeisille lomille sieltä ennen kolmen viikon kiinnioloa josta tällähetkellä nautin täysillä täällä.
Tälläviikolla meillä oli ensimäinen harjoitus, oltiin kaksi yötä ja kolme päivää metässä jossa puuhasimme sotilaan perustaitoja ja kävimme jopa suunnistamassa, yllätyin että osasin lukea karttaa niinkin hyvin kuin luin. (Ei eksytty)
Nautin siis tällähetkellä kiinniolo viikonlopusta ja odotan missä vaiheessa tulee ikävä kotiin, sitä ei ole vielä täällä tapahtunut, johtuen varmaan melko helposta läpiviennistä kun meillä noita lomia kuitenkin ollut jonkun verran tässä.
Näin tiivistettynä, paljon on tapahtunut asioita mitä en olis ikinä kokenu siviilissä, oon oppinu jo nyt itestä paljon, oppinu sietämään muita ihmisiä paremmin, en ois ikinä kuvitellut asuvani edes känppiksenä naisen kanssa, mutta kappas tässä sitä mennään 8 hengen yksiössä näiden kanssa. En ois uskonu ikinä miten hyvin pojat on ottanut minut vastaan, ja voin sanoa että kun p- kausi päättyy kahden viikon päästä niin minun sydän ainakin vähän murtuu kun meidän joukkueen tiet erkanee. Jokainen meidän joukkueen jäsen on jollain tapaa tullu mulle tärkeäksi, jokaisella on oma paikka tässä.
Niille naisille jotka haaveilee tai harkitsee palvelukseen astumista, tai hakemista palvelukseen, voin näillä ruhtinaallisilla 6 viikon kokemuksilla jo sanoa että HAE. Et missään ikinä tule kokemaan tällaista kun täällä. Mulla ainakin, ei oo ollu näin hauskaa viimeisen vuoden aikana ainakaan. Tottakai tietyt asiat täytyy ottaa tosissaan, maanpuolustus ei oo leikinasia, mutta ite en halua liian vakavasti ottaa. Välillä saa hymyilläkin.:)
jatkan varmaan inttijuttujen kertomista kun viikot ja kuukaudet kuluu. Kirjoitan siis vaan ja ainoastaan omista kokemuksista mitkä on mulle ollut hyvät. Alusta asti on ollu hyvä fiilis, toki ollaan vasta alussa, asiat voi vielä muuttua ja vitutuskäyrä kääntyä kohti kattoa mutta se että sitoudun tällaiseen vuodeksi, tulee kasvattamaan minua ja toivon että vuoden päästä tulen olemaan ainakin vähän vahvempi henkisesti.
– Venla