Helou!

Edellisestä postauksestani on kulunut taas jokin tovi joten ajattelin kirjoittaa ensimmäisestä kuukaudestani armeijan harmaissa, ja omista tuntemuksistani täällä.

Aloitin siis asepalveluksen vapaaehtoisena 8.7.19 Sodankylässä. Edeltävä viikonloppu oli itselle yhtä tunteiden vuoristorataa, itkin, nauroin ja jännitin enemmän kuin mitään koskaan. Olin silti tosi odottavilla fiiliksillä astumassa tähän elämänmuutokseen mukaan.

Maanantai koitti, lähdin bussiasemalle odottamaan lähtöä, onneksi mulla oli vanha luokkakaveri matkassa mukana, (joka nykyään jakaa tupaa minun sekä 6 muun naisen kanssa) se helpotti tottakai. Olimme Rovaniemeltä ainoat naiset jotka lähtivät tällä saapumiserällä sodankylään. Saavuttiin kasarmille, ilmoittauduttiin palvelukseen, jaettiin kuuluisiin morttisäkkeihin kaikki kamppeet lukuunottamatta talvivermeitä, ja loppujenlopuksi pääsimme tupaan tutustumaan tupakavereihin.  Niinkuin aiemmin jo mainitsin tuvassamme on 7 naista + alikersantti. Alusta alkaen mulla on synkannut näiden naisten kanssa tosi hyvin, kaikki me olemme erilaisia, omia persoonia, osa vahvempia luonteita toiset vähemmän mutta jotenkin meillä luistaa juttu erittäin hyvin, ainakin minun mielestä.

Ensimäinen viikko tai varmaan seuraavat kaksi tai jopa kolme meni asioiden opettelussa, aikamääreisiin ehtimisessä, aseenkäsittelyssä, samojen sääntöjen ja asioiden jankkamisessa miljoonatta kertaa ja vieläkin jatkuu. Asia jonka olen täällä jo nyt oppinut vaikka vasta kuudennella viikolla ollaan menossa, kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä ja kärsivällisyyttä. Aina on kiire odottamaan, se jäpittäminen ruokalan edessä muodossa ei puoli seitsemältä aamulla välttämättä ole sitä mukavinta hommaa, mutta silti mulla jaksaa hymyilyttää täällä joka päivä. Joskus naurattaa se ku vituttaa niin paljon ettei enää voi vituttaa. En ole missään ikinä nauranut näin paljon kun täällä, välillä olen nauranut sillonki ku ei saa, joskus liianki usein. Ja olen saanut siitä kuulla, mutta jos minä tätä hommaa inhoaisi tai mulla olis täällä epämukavaa niin ei mulla jaksais naurattaakkaan. Alikersanttien tahdintoistot tulee uniin asti ja en enää muista millasta elämä on ulkopuolella. Tai muistan aina lomilla, sen muutaman päivän jos satun tekemään muutakin ku nukkumaan.

Meidän valamarssi suoritettiin viimeviikolla, 6.-7.8.19 välisenä yönä, pyöräillen. Lähdettiin 6.8 pyöräilen klo 19 illalla ja saavuimme kasarmille takaisin klo 02:00? Muistaakseni. Matkaa tuli yhteensä päälle 80kilometriä, joka on ainakin tällaisella pyöräilyä hartaasti karttavalle ihmiselle melkoinen matka, vaikka saattoi siihen tuntemukseen vaikuttaa myös pyörän penkki joka päätti kesken matkaa laskeutua niin alas kun voi ja vasen etureisi joka hapotuksen vuoksi päätti krampata. Raskastahan tuo oli, mulle ainakin. Perjantaina 9.8. Vannoimme sotilasvalan Kemijärvellä ja meidän nimitettiin jääkäreiksi. Pääsimme viimeisille lomille sieltä ennen kolmen viikon kiinnioloa josta tällähetkellä nautin täysillä täällä.

Tälläviikolla meillä oli ensimäinen harjoitus, oltiin kaksi yötä ja kolme päivää metässä jossa puuhasimme sotilaan perustaitoja ja kävimme jopa suunnistamassa, yllätyin että osasin lukea karttaa niinkin hyvin kuin luin. (Ei eksytty)

Nautin siis tällähetkellä kiinniolo viikonlopusta ja odotan missä vaiheessa tulee ikävä kotiin, sitä ei ole vielä täällä tapahtunut, johtuen varmaan melko helposta läpiviennistä kun meillä noita lomia kuitenkin ollut jonkun verran tässä.

Näin tiivistettynä, paljon on tapahtunut asioita mitä en olis ikinä kokenu siviilissä, oon oppinu jo nyt itestä paljon, oppinu sietämään muita ihmisiä paremmin, en ois ikinä kuvitellut asuvani edes känppiksenä naisen kanssa, mutta kappas tässä sitä mennään 8 hengen yksiössä näiden kanssa. En ois uskonu ikinä miten hyvin pojat on ottanut minut vastaan, ja voin sanoa että kun p- kausi päättyy kahden viikon päästä niin minun sydän ainakin vähän murtuu kun meidän joukkueen tiet erkanee. Jokainen meidän joukkueen jäsen on jollain tapaa tullu mulle tärkeäksi, jokaisella on oma paikka tässä.

Niille naisille jotka haaveilee tai harkitsee palvelukseen astumista, tai hakemista palvelukseen, voin näillä ruhtinaallisilla 6 viikon kokemuksilla jo sanoa että HAE. Et missään ikinä tule kokemaan tällaista kun täällä. Mulla ainakin, ei oo ollu näin hauskaa viimeisen vuoden aikana ainakaan. Tottakai tietyt asiat täytyy ottaa tosissaan, maanpuolustus ei oo leikinasia, mutta ite en halua liian vakavasti ottaa. Välillä saa hymyilläkin.:)

jatkan varmaan inttijuttujen kertomista kun viikot ja kuukaudet kuluu. Kirjoitan siis vaan ja ainoastaan omista kokemuksista mitkä on mulle ollut hyvät. Alusta asti on ollu hyvä fiilis, toki ollaan vasta alussa, asiat voi vielä muuttua ja vitutuskäyrä kääntyä kohti kattoa mutta se että sitoudun tällaiseen vuodeksi, tulee kasvattamaan minua ja toivon että vuoden päästä tulen olemaan ainakin vähän vahvempi henkisesti.

– Venla

Hei!

Niin kuin otsikostakin näkyy, tuo ajatus vastaa aika hyvin minun ajatuksiani lähes päivittäisessä elämässäni.

Palaan vähän ehkä edellisenkin kirjoitukseeni puhuen osittain itsetunnosta, mutta ehkä enemmän siitä miten minä koen sosiaaliset tilanteet eteenkin tuntemattomien ihmisten kanssa.

”Mitähän tuokin minusta ajattelee?” Ensimäinen ajatus kun tapaan uuden ihmisen. ”Näytänkö tyhmältä, onko mun naamassa jotakin?” Ystäväni ja poikaystäväni on kuulleet tämän kysymyksen suustani useita kertoja. ”Kaikki tuijottaa” kuuluu myös suustani usein.

Koen sosiaalisista tilanteista ahdistusta, vaikka olenkin sosiaalinen ihminen loppujenlopuksi. Ahdistus näkyy esimerkiksi punastumisenaa, kun päädyn keskustelemaan esimerkiksi kaupassa puolitutun kanssa koen tilanteessa jonkunlaista ’häpeää’ itseni takia tai että ’nyt se katsoo että mä oon ihan typerän näköinen’ vaikka usein keskustelukumppani ajattelee vain, että kyselen kuulumisia eikä sen koommin noteeraa minun ulkonäköäni. Älä siis ihmettele jos punastun helposti keskustelumme yhteydessä, se johtuu vaan minusta itsestäni. Tilanne onneksi laukeaa jonkun ajan kuluttua jos keskustelu jatkuu ja rentoudun.

Olen nuorempana harrastanut teatteria, nykyään se ei tulisi kuuloonkaan. Koulussa esitelmän pitäminen luokalle on minulle jo tarpeeksi vaikeaa. Sitä ei ehkä huomaa, mutta se tuottaa paineita. Paineita onnistua ja paineita siitä epäonnistunko, nolaanko itseni. Jos tunnin alussa kuulen,että minun täytyy esittää esitelmä, stressaan ja jännitän sitä siihen asti että on minun vuoroni esittää, paitsi jos minulla on pari, mieluiten ystävä mukana samassa esityksessä. Silloin jännitys ehkä puolittuu.

Yläaste aikoina ahdistus esimerkiksi koulun ruokalassa oli suurempi kuin varmaan koskaan. Ajatus: ruokala on täynnä porukkaa, entä jos kaadun, entä jos ei ole tilaa, kaikki tuijottaa, nauraa minulle. Tämä oli minun jokapäiväinen ajatus yläasteen ajan, en hakenut juuri koskaan lisää ruokaa, vaikka olisi ollut nälkä, minua hävetti kävellä kaikkien keskeltä hakemaan ruokaa. Ajattelin sen olevan noloa, koska ajattelin olevani lihava. Eihän lihava voi hakea lisää ruokaa. Tai niin.. sitä kommenttia en ainakaan halunnut kuulla, siksi jätin menemättä.

Nykyään epävarmuuteni sosiaalisissa tilanteissa näyttäytyy vetäytymisenä, ja sillä että olen hiljaa. Toki jos joku henkilö tulee minulle juttelemaan niin vastailen ja olen puhelias, mutten aloita keskustelua useinkaan. Varsinkaan jos porukassa on useampia eteenkin tuntemattomia henkilöitä. Olen silloin mielummin sivusta katsojana. Lisäksi saatan vaikuttaa täysin ulkopuolisten silmissä ylimieliseltä, tai muuten vaan kylmältä ihmiseltä, vaikka niitä kaikista vähiten haluan olla ja ylimielisyys on vähiten arvostettava luonteenpiirre minun mielestäni.

Epävarmuus näkyy myös liikunnassa, olen kuntosali kammoinen, (vaikka valmistunut PT olenkin) jos sinne yksin joudun lähtemään. Kaverin kanssa vähemmän. Ärsyttävintä on se, että olen punainen jo valmiiksi kun sinne menen, sillä se tilanne ahdistaa ja nostaa punan poskille. Miksi? Koska siellä on muita treenaajia. Jotka keskittyvät omaan hommaansa, ei minuun. Yritäppä tuo nyt uskoa.

Käyn mieluiten kuntosalilla aikaisin aamulla, koska silloin siellä ei ole muita treenaamassa. Haluaisin kovasti käydä salilla enemmän, mutta minun pää pistää kovasti vastaan. Urheilulajeista suosin nykyään pitkiä juoksulenkkejä, siinä saan olla yksin, jos vastaan tulee ihmisiä he näkevät minut maksimissaan hetken, ja saan taas juosta rauhassa. Saan kestävyyslajeissa itsestäni enemmän irti fyysisesti muutenkin.

Minun epävarmuuksieni syyt on yksinkertaisesti varmaankin lapsuusajan kiusaamistilanteet, 18 vuotiaana koetut ongelmat, luottamuspula eri ihmisiin – pystynkö luottamaan?

Hauskinta on se, että kun alkoholia on veressä, nämä ongelmat eivät paina minua lähes ollenkaan. Lähes kaikki estot katoaa, silloin en pelkää nolaavani itseäni useinkaan, enkä mieti läheskään niin paljon mitä muut minusta ajattelevat, kuin silloin kun olen selvinpäin. Toivoisin että tilanne tulee kääntymään siihen suuntaan, ettei minun tarvitsisi miettiä niitä asioita muutenkaan. Onko muiden mielipiteellä siitä mitä minä olen, miltä näytän, mitä puen, miten meikkaan, mitään väliä? -ei ole. Sanon sitä muille, kuinka sen saisi myös uskottua itse.

Uskon, että ajan mittaa minun tuntemus itsestäni ja siitä mitä teen, kasvaa sille tasolle että uskallan olla täysin omaitseni myös sosiaalisissa tilanteissa tuntemattomien ihmisten kanssa, kaikkia ei tarvitse miellyttää. Toivon että joku päivä minusta kasvaa itsevarma ja vanha nainen, jonka ei tarvitse joka kerta käveltyään Revontuli keskuksen läpi ajatella että kaikki tuijottaa. Ei ne tuijota. Se pitäis vaan takoa päähän.

Tiedän etten ole yksin asian kanssa, ja olen käynyt juttelemassa näistäkin asioista ammattilaisen kanssa, siitä voin puhua joskus toiste.

Seuraavaan tekstiin!

Heips

-Venla