Ihan tavallinen aamupäivä

Eilinen tiistai oli ihan tavallinen päivä. Allakassa kirjattuna ”äiti FT 11” eikä muuta. Pitkä oma aamu ja iltapäiväkin näytti vapaalta. Näytti. Päätin kirjata tapahtumat tyyliin ”minuutti minuutilta”. Sellaisia olen blogeissa ja aikakausilehdissä nähnyt.

Klo 6.45 aamukahvin keitto ja lehden luku.

Klo 7.30  puhelin soi. Näin aikaisin se merkitsee, että jotain ikävää on tapahtunut naapuriasunnossa tai sitten se on väärä numero.

Mutta ei: muistipoliklinikan ystävällinen hoitaja soittaa ja ilmoittaa, että vaarin lääkitystä jatketaan. Näin oli lääkäri todennut. Oli myös soittanut vaarin hereille ja varmistanut, että eilen puheeksi tullut lääkkeen lopettaminen  ei ole suositeltavaa. Että otetaan lääke  aamupuuron kanssa. Siksi soitti näin aikaisin. Ja jatkossakin lääke otetaan aamuisin. Sovitaan uusi puhelu ja tilanteen tarkistus puolentoista viikon päähän.

Klo 8.00  tarkistan päivän ohjelmaa – edelleen allakassa vain yksi asia, mutta tarkistusta vaativien asioiden lista on melkoinen.

Klo 8.30 avaan tietokoneen ja aloitan jalkahoitajan palvelujen etsinnän. Jalkahoito järjestyy Valtiokonttorin tuella. Vaari on rintamaveteraani. Surffausta riitti. Yhdellä oli koko vuosi varattu (uskoakseni laskutusmenettely liian vaikea tai sovittu hinta liian alhainen). Yksi ei vastannut ollenkaan. Lopulta löydän asiaan erityisesti nimetyn neuvojan yhteystiedot, saan hyvän palvelun. Minulle soitetaan takaisin ja listassa on kolme palveluntuottajaa. Ja sieltä löytyi oikea helmi – aika järjestyi  ja laskutusmenettelykin oli ihan selvä.

Klo 9.00 soitan Valtiokonttoriin ja tarkistan vaarille myönnetyn fysioterapiamäärän. Postissa tuli nimittäin kaksi lappua, toisessa 10 , toisessa 15. Etukäteen puhelimessa oli kerrottu että 10. Lopputulos oli mitä parhain: fysioterapiaa on kuten lapuissa lukee 10 ja 15, yhteensä 25. Käytännössä vaari saa oman fysioterapeutin loman jälkeen terapia-ajan joka viikolle jouluun asti. Sen hän tarvitsee.

Klo 9.15 soitan kuntoutuslaitokseen ja peruutan sovitun laitoskuntoutusajan elokuulta. Kiitos Valtiokonttorille, jossa muutos yksilölliseen fysioterapiaan oli toteutettavissa.

Klo 9.30 kirjoitan palautteen muistipoliklinikan ylilääkärille. Huhtikuun lopun käyntimme oli vailla vertaa. Harvoin olen terveydenhuollossa asioidessani sellaista kokenut. Vanhusta kunnioitettiin, kuunneltiin ja arvostettiin. Omaisena sain keskustella lääkärin kanssa. Aikaa oli ja tilanteen rauhallisuus käsin kosketeltavissa. Ylilääkäri vastasi 10 minuutin kulutta, kiitti palautteesta ja lupasi toimittaa viestini asiassa mukana olleille.

Miten selviävät ne vanhukset, joiden asioita kukaan ei hoida?

Klo 9.45 soi puhelin ja ilokseni saan kuulla, että mummon ja vaarin uudet nojatuolit ovat valmiiit ja tuodaan heille huomenna. Vanhat heitettiin roskiin, kun mummo ja vaari muuttivat julkisivuremppaa pakoon. Uusissa on hyvä istua ja ennen muuta, niistä pääse nousemaan ylös hyvin. Napakat ja vielä kauniitkin.

Klo 10.00 soi puhelin (ihmeellinen aamu) ja ilokseni Omaishoidon tukiasiat ovat nytkähtänet eteenpäin. Anomusprosessiin liittyvä kotikäynti sovitaan perjantaille.

Klo 10.15 kirjoitan muistilapulle loppuviikon ohjelman mummolle ja vaarille.

Klo 10.25 lämmitän itselleni 4 nakkia ja teen yhden hapankorppuvoileivän. Ei tätä tahtia muuten jaksa. Annan etätyöpäivää tekevälle kotiprofessorille ohjeet lämmittää muiden äitien tekemän savulohikeiton lounaaksi.

Klo 10.40 lähden viemään mummoa fysioterapiaan, vaari on mukana ja tekee oman päivän ulkoilunsa terveyskeskuksen pihalta kotiin.

Kotipihalla ennen strattia tapaan jouhevan huoltomiehen ja saan kerrottua vaarin huolen siitä, että patterit ovat liian kuumina. Olin kuulemma jo aika mones, joka asiaa ihmettelee, ilmoitus lämmöntuotannosta vastaavalle taholle tehty.

Klo 11-11.45 (auto parkissa)

Käyn pankissa ja saan kuin saankin sovittua ajan mummon ja vaarin verkkopankkitunnuksia varten. Sen jälkeen kävelen lankakauppaan, joka tosin onkin auki vain kolmena päivänä viikossa ja tämä ei ollut yksikään  niistä. Ihastelen toria, jossa on elämää, vaikka toriparkin työt ovatkin vielä käynnissä. Soitan mökkikunnan tiehoitokunnan puheenjohtajan ominaisuudessa paikallisen kahvilan vetäjälle. Tarvitaan vuosikokoukselle paikka ja serviisi. Hyvin onnistuu, mutta voinko soittaa uudelleen klo 14, kun kahvilanpyörittäjä olisi paremmin paikalla. No kyllä voin.

Klo 11.45 haen mummon ja saan ilokseni kuulla, että elokuussa on vielä tulollaan muutama yksilöllinen aika lisää. Sen hän tarvitsee.

Klo 11.55-12.05 ajamme uuteen parkkiin, josta on lyhyt matka seuraavaan toimipisteeseen (sitä ei lukenut allakassa).

Klo 12.10 saatan  mummon silmänpainemittaukseen, joka onnistuu sutjakasti kävelykadun varrella olevassa silmälasiliikkeessä.

Klo 12.30 ollaan kotona, pyydän kotiprofessoria kantamaan yhden huonon nojatuolin mummon ja vaarin asunnosta omaan kotiimme. Siitä se joutaa vintille, kunhan ehditään. Tilanteessa kehkeytyy ihan vastaanotto, kun vaari ties monenneko kerran kotiprofessorilta tarkistaa, että pitääkö sitä uutta lääkettä ottaa. No pitää sitä.

Klo 12.45 on vaatteet riisuttu ja huokaistu, istahdetaan keittiön pöydän ääreen ja käydään läpi kaikki se, mitä olen aamupäivän aikana saanut hoidettua.

-Että tuleeko ne tuolit jo huomenna? Miten ne nyt jo tulee? Herätys pitää sitten laittaa aikaisin (klo 8.30). Niin pitää.

-Ja että mikä lappu annetaan fysioterapeutille?  -Ja milloin se ensi viikon aika on?

Käydään läpi muistilappu, joka koskee vain tätä viikkoa. Muuten ei hahmotu. Sovitaan, että sunnuntaina tehdään ensi viikon lappu.

Klo 12.50 keitän kotona kahvit, kotiprofessorillekin kelpaa. Oikein otettiin jäätelöt.

-No miten aamupäivä on mennyt?

Kun kerron, päätän siinä samalla kirjoittaa aamupäivän kokemuksistani. Jäätelöä maistellen ihmettelen taivaalle kertyviä pilviä ja palaan siihen, mitä olen viimeisen puolen vuoden aikana yhä useammin pohtinut:

Miten selviävät ne vanhukset, joiden asioita kukaan ei hoida?

Elämä on.

Terveisin EijaL

Kuva: saatu ystävältä