Juhlahetki vailla vertaa – Elämää vanhusten kanssa
Juhlan tuntua oli riittämiin. Miinanraivaajaveteraanien palkitsemistilaisuus järjestettiin Turun Heikkilän kasarmilla viime sunnuntaina. Luvassa oli Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I luokan Mitali. Etukäteen oli etsitty tumma puku, silitetty valkoinen paita ja pohdittu kravatti. Sekä mummo että vaari ovat aina olleet tarkkoja vaatetuksestaan.
Minunkin oli piipahdettava vaatekaapilla, sillä tilaisuus vaati arvonsa mukaisen pukeutumisen. Ei niin, etteikö vaatteita olisi kaapissa ollut, mutta se, mahtuiko päälle, olikin toinen asia.
Kaikki asiat oli huomioitu. Kahvitarjoilun aluksi meiltä ja muiltakin kysyttiin, josko haluaisimme, että meistä otettaisiin valokuva. Jo vain haluttiin ja niin tallentui omaan kännykkääni juhlava yhteispotretti.
Juhlatilaisuus on pieni, juhlijoiden ikään nähden sopivan lyhyt, silti arvokas ja kunnioittava. Havaintoni mukaan kaikilla palkituilla oli mukanaan saattaja. Nenäliinan käytöltä ei säästytty.
Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I luokan Mitali näytti upealta näiden 14 valkohapsisen miehen rinnassa.
Merivoimien esikunnan esikuntapäällikkö Tuomas Tiilikainen puhui näille miinoja raivanneille miehille, kiitti ja lopuksi kiinnitti mitalin kunkin takinpieleen. Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I luokan Mitali näytti upealta näiden 14 valkohapsisen miehen rinnassa.
Veteraanit saivat istua koko seremonian ajan. Laivaston soittokunta juhlisti tilaisuutta.
Yksityiskohdat oli tarkoin mietitty
Kahvit oli katettu kauniisti. Pöytäjärjestyksessä oli paikat selkeästi merkattuna PALKITTU ja SAATTAJA. Ja mikä upeinta, palkitun vieressä istui joko nuori asevelvollinen tai esikunnan arvokasta henkilöstöä.
Mieleen jäi erityisesti nuorten asevelvollisten hieno käytös ja kyky keskustella.
Konjakkiakin sai, jos halusi. Vaari halusi.
Mieleen jäi erityisesti nuorten asevelvollisten hieno käytös ja kyky keskustella. Hienolla tavalla he puhelivat ja kyselivät palkittujen armeija-ajoista ja raivaustyöstä. Vaarin vieressä istunut nuori mies kertoi olevansa kuljetusmies (ihan samaa teki tyttärenpoika runsas vuosi sitten samassa paikassa). Tuli myös selväksi nykyisten miinanraivaajien olevan sulkeltajia.
Vastapäisen harmaahapsen vieressä istuva nuori oli lääkintämies. Juttua riitti silläkin puolella pöytää.
”Minun pappani kertoi, että heillä armeija-aikana puurokin oli niin sitkeää, että kun sen heitti kattoon, se jäi sinne kiinni. Onko se totta?”
Vastausta en kuullut, mutta hymy syttyi veteraanin kasvoille.
Miinanraivaajaveteraanit ovat mitalinsa ansainneet. Miinanraivaajaveteraanien palkitsemistilaisuus on yksi tämän kevään upeimpia kokemuksiani.
Elämä on.
Terveisin EijaL
Linkissä kunniamerkeistä ja niiden myöntämisestä https://ritarikunnat.fi/kunniamerkit/keskinainen-jarjestys/