Nimipäivät – juhlitaanko teillä?

Tänään on juhlapäivä. Ihan oma nimipäivä. Ei sitä kukaan muista. Onko nimipäivät unohdettu perhejuhlien joukosta? Myönnettävä on, että olen unohtanut tyttärentyttären nimipäivän useammin kuin kerran. Se on paha juttu. Pyrin perusparantamaan suoritusta hänen suhteensa ja merkkaan allakkaan (kyllä, minulla on perinteinen taskualmanakka) hänen, myös veljiensä ja tyttären nimpparit. Kortti pitää muistaa laittaa postiin hyvissä ajoin (siitäkin merkintä allakkaan).

Tutkailin hetken nimeni etymologiaa: Eijasta on asiakirjatietoja 1800-luvun puolivälistä. Nimi yleistyi 1950-luvulla, ja suosion huippu oli 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa. Nimen lähtökohdaksi on arveltu kirkkolauluissa ja virsikirjassa jo keskiajalta asti esiintynyttä ilon huudahdusta (eijaa), mutta Eija voi alkuaan olla myös muunnos jostakin toisesta nimestä. Eija on ollut almanakassa vuodesta 1950.

Nimipäiviä vietettiin lapsuudessani ihan kunnolla. Tarjolla oli jos jonkinlaista hyvää. Ketään ei kutsuttu, kaikki tulivat. Serkuksia oli monta. Lahjojakin sai. Ei enää. Kukaan ei tule kutsumatta. Mihinkään. Ystävien tapaaminenkin vaatii noin kolmen viikon varoajan, koska ollaan niin kiireisiä. Sama pulma on ollut oman synttärin kanssa. Olen juhannuksen lapsi ja se tuottaa näin aikuisenakin pulmia, jos juhlia haluaa järjestää.

Taidan lähteä kukkakaupalle. Siellä osataan ilahduttaa kauniilla kimpulla.

Elämä on.

Terveisin EijaL