Jatkan edelleen tätä kuukauden kuvat -sarjaa, jossa kolme kuvaa liittyvät arkeen, kuukauden huippuhetkeen ja mukana tuttuun tapaan myös kuva teemalla Ei mennyt niin kuin Strömssössä.

Arki

Arki rullaa, samaa tauhkaa, arki tai pyhä, juhannusta unohtamatta. Mikään ei muutu. Joku väittäisi, että se on turvallista. Päiviä rytmittää mummon ja vaarin tilanteen monitorointi, vaikka nyt jo arkisin hoitaja käy kahdesti päivässä. Ja lauantaisinkin vielä yhden kerran.

Se toki helpottaa ja vähentää minun osallistumistani, mutta hoitaja ei huippuhelteellä käy lisätarkistamassa,juodaanko tarpeeksi, onko parvekelasin sälekaihtimet kiinni, onko samaisen parvekkeen päädyistä lasit apposen auki vai varovasti sentin verran. Ja onhan parvekkeen ovi kiinni päivät ja auki yöt? Siirrettävän ilmanviilentimen pitäisi surrata koko ajan (sisällä +27 astetta), ja se vaarin toimesta sammuu heti, kun sen joku muu on päälle laittanut.

Kuukauden huippuhetki

Kesäkuun pelasti reipas kesämökkitalonmies Eino, ihan mökkimme läheisyydessä asuva 16-vuotias nuori miehenalku. Kesäkuun aikana tontti pääsi rikkaruohoista, rannan karsea monivuotinen haiseva kaislakasa tuli säkitettyä ja lähti kaatopaikalle. Autopaikka sepelöitiin. Kukkamaat saivat lisämultansa ja terassikalusteet ovat kuin uudet puhdistuksen ja terassiöljykäsittelyn jälkeen. Saunan puupinnat valkaistuivat. Terassin laudanvälit ovat vapaat roskista ja  mustunut uuden mökin sokkelin lehtikuusiritilikkö on taas kuin uusi.

Lopputyönään tämä ahkera ja työnsä huolellisesti tehnyt kesäapumme puhdisti, hioi ja maalasi Raunistulan nukkekotikerhon vanhan, seurakunnan pannuhuoneen perukoilta löytyneen nukkekodin. Kerhomme työstää sitä seurakunnalle leikittäväksi nukkekodiksi.

Ja minä sain ihailla siistiä tonttia. Ainut työ, jota en ulkoistanut, oli kahden pionin tukien asettaminen. Sen teimme kotiprofessorin kanssa ihan itse. Ja iltaisin hiukan heiluttelin kasteluletkua.

Ei mennyt kuin Strömssössä

Lauantaisin tehdään Lotto (siis mummo ja vaari tekevät). Minä kuljetan vaarin ees-taas. Lähin asiaan liittyvä paikka on kätevästi joen toisella puolella ja sinne mennään autolla (joen yli pääsisi förillä). Eilen vaaria hakiessani menin sisälle asti ja luovutin mummon haltuun tekemäni mustikkakeiton.

-Tarvitaanko kaupasta mitään? -Ei tarvita, oli mummon näkemys. -No minä tuon nyt sitten vissyä ainakin ja pullaa (on katastrofi jos se loppuu).

Takaisin ajaessamme päästän vaarin ulos tutussa paikassa, matkaa kotiin vajaat 200 metriä, hiukan tulee askeleita. Lähtee väärään suuntaan, kaupunkia kohti. On selvästi hetken hämmennyksissään.

Ajan kävelytien päälle, nousen autosta ja huudan T-Ä-N-N-E-P-Ä-I-N.

Kyseisessä kohtaa tehdään kävelytien ja parkkipaikkojen kunnostusta – näkymä on erilainen kuin yleensä. Jään autooni matelemaan vaarin taakse. Pariin otteeseen hän yrittää lähteä väärään suuntaan. Minä huidon autossani T-U-O-N-N-E-P-Ä-I-N. Samoja fiiliksiä oli vuosi sitten.

Kun päästään kohtaan, jossa ei ole enää työmiesten jälkiä näkyvissä, uskallan painaa kaasua ja vien vähät ostokset mummolle.

-Kauraryynit on loppu, on toteamus. Huomaan ärsyyntyväni.Todella. -No minähän kysyin puoli tuntia sitten, onko kaupasta jotain tuotavaa.

Avaan jääkaapin ja tajuan kaiken arkeen tarvittavan edellyttävän uutta ostosreissua.

Arki siis rullaa. Mikään ei muutu. Joku väittäisi, että se on turvallista, arjen koossa pitävä vanne.

Elämä on,

Terveisin EijaL

PS: Olen juhannuksen lapsi – sain lahjaksi pikkuneidin taituroimat korvikset.

Kyllä fiilis nousi, kun nämä korviini sain.