Tiedätte tunteen. Kalenterissa päivälle ei ole kuin kaksi asiaa. Kello 13 ”Mummon FT” ja sitten aikavälillä klo 13-15 ”Ruokatilaus, nouto”. Muu päivä loistaa tyhjyyttään.  Herkuttelen illalla etukäteen, mitä kivaa ehdinkään tehdä. Rationaalisena ihmisenä yhdistelen nuo kaksi tapahtumaa ja päättelen selviäväni niistä ketterästi. Ensin mummo fysioterapiaan, siitä sitten marketin noutopisteeseen, siitä tavarat kotiin ja siitä sitten mummoa hakemaan, hiukan autetaan vaatetta päältä. Hommat tehty. Kotiin päiväkahville ja sitten joko kutomisen pariin tai kirjan kanssa lepäämään. Kumpaan keskittyisin, sitä en ole vielä päättänyt.

Kuinkas sitten kävikään?

Aamulla tytär pyytää kävelylle.  Mikäs sen mukavampaa, tulee päivän askeltavoite roimasti lähemmäs.  Sitten kotona imurointi ja pölyjenpyyhintä. Puolilta päivin käyn mummon ja vaarin luona katsomassa, että ollaan valmistautumassa. Pukeminen nimittäin kestää, sille tulee varata ainakin puoli tuntia (siis ulkovaatteet ja kengät). Siinä tilannetta seuratessani pesen kylpyhuoneen. On loppuviikko, siivous heilläkin pitää tehdä.

Mietin, että jos teen tänään, on huominen perjantai sekin ihan vapaa päivä.

Samaan hengenvetoon imuroin koko asunnon ja kun siitä olen valmis, on eteisessä saatu kengät laitettua, käsilaukku tarkistettu ja kaulaliina ja pipo odottavat asetustaan.Lähden omalle puolelle ja lupaan mennä lämmittämään autoa.

Autossa totean mummolle, että käyn samalla reissulla sitten marketissa hakemassa ruokatoimituksen.

Lehdessä kuulemma oli, että olisi sloggit tarjouksessa. Mummo käyttää niitä ja  seuraa tarkkana tarjouksia lehdistä.

Niinpä, niitä vaan ei saa siihen tilaukseen enää, yritän selvittää. Että kun edellisviikolla niitä ostin (täydellä hintaa, paha juttu, mutta tosi), niin riittäisikö ne nyt kuitenkin.

Että kun en ole menossa sisään kauppaan, vaan hakemaan tilatut tuotteet sieltä noutopisteestä.

Ai jaa, no  sitten ei tarvita, oli päätös.

Noutopisteessä tulee olo, että sisään on sittenkin mentävä. Maski kasvoille ja askeleet kauppaan. Tiedän jo, missä sloggeja on kasapäin. Otan kolmet. Olen jo oppinut, että aina marketissa käydessä pitää ostaa kaikkea sellaista, mitä mummo ja vaari tästä kaupasta yleensä hankkivat. Hygieniahyllystä löytyykin tarjous pikkuhousunsuojista, kaksi pakettia yhden hinnalla. Otan niitäkin.

Matkalla kassalle nappaan mukaan ison nipun tulppaaneita ja kotiprofessorille iltapäivälehden. Se hankitaan joka arkipäivä, koska siinä seikkailee Mustanaamio.

Poistumista nopeuttaakseni menen omatoimikassalle. Kätevää. Ja näillä ostoksilla päätän selvitä ilman ostomuovikassia. Kukat iltapäivälehden sisään ja muut ostot pinoksi syliin. Poistuessani huomaan maksaneeni kolme pakkausta pikkuhousunsuojia kahden sijasta. Heiluttelin kättä ehkä liian tomerasti, kun kone ei riittävän nopeasti piipannut.

Siispä marketin infopisteeseen asiaa hoitamaan. Kassalla jonotan, kantamukseni alkavat aiheuttaa pulmia. Hiki tuntuu selkäpiissä, silmälasit huurtuvat. Kassahenkilön luona  pikkuhousunsuojapaketit putoavat lattialle, sloggien pino vyöryy perässä. Kukkanippu sentään pysyy kasassa, sehän on  kääritty siihen iltapäivälehteen. Asia kuitenkin hoituu ja kasaan itseni.

Suunnitelman mukaan ehdin vielä kotikautta, lajittelen hankinnat. Mummon ja vaarin pino jää odottamaan siirtoa heidän puolelleen ja omat tavarat kukkanippua myöden saavat odottaa lisätoimia nekin. Sitten mummoa hakemaan.

Päiväkahvikin on saamatta, pahasti näyttää siltä, että se hetki siirtyy.

Autan ulkovaatteet pois, haen Pirkon (Pirkko on rollaattori) ja kerron ties kuinka monennen kerran, että Pirkko pitää olla aina käsillä. Kummallisella tavalla se on aina jossakin kulman takana näkymättömissä.

Ja kun siinä sitten olen, päätän suorittaa siivouksen loppuun.  Mummoa ja vaaria pyydän pysymään paikoillaan, sillä kostealla moppaus tekee lattiasta hetkeksi todella liukkaan. Paikoillaan pysyminen tässä mielessä tarkoittaa sitä, että vaari kulkee perässä ja kauhistelee, kun avaan ikkunaa ja parvekkeen ovea. Raitis ilma nimittäin liittyy siivouksen(i) ideaan. Heille se merkitsee kylmää ja vetoa. Mummo tulee Pirkon kanssa katsomaan ihan muuten vaan, että miten sujuu.  Jotenkin tämä siivous on sosiaalinen tapahtuma.

Hyvin sujuu, mietin kun lopuksi otan pöytien pintoja ja kaapien ottimia tarkoitukseen suunnitellulla hygieniarievulla.

Tulee mielen pikkulapsiarki, jolloin ei ollut rauhaa edes vessassa käydä. Päiväkahvikin on saamatta.

Että kyllä se käy nopeasti, tuumii mummo ja istahtaa keittiön pöydän ääreen. Vaarikin tulee paikalle, on välipalan aika. Sen tein kun olin muuten hommasta valmis. – Onko meillä välipalakin valmis, miten se nyt näin äkkiä tuli tehdyksi. Ihmetellään.

Mitä siinä sitten sanomaan. Kerrataan vielä ruokasuunnitelmat. Varmistellaan, että mikroon ei voi laittaa foliovuokaa. Ja sovitaan, että tulen illalla näyttämään, miten pyykkikone laitetaan päälle.

Onneksi oli ihan vapaa päivä.

Elämä on.

Terveisin EijaL

PS: Päiväkahvia en sitten valmistanut. Kotiprofessori soitti ja kysyi, että olinko muistanut käydä apteekissa.

No en ollut.

Päähenkilöt

Minä itse, uusissa ruuhkavuosissa. Eläkkeellä neljä vuotta, joista kolme ensimmäistä sujui juuri niin kuin olin suunnitellut. Rauhassa, ei aikatauluja. Neljäs vuosi muuttui niin kuin meillä kaikilla. Saimme tutustua koronaan.

Kotona menossa mukana eläkeiän saavuttanut, edelleen työelämässä oleva kotiprofessori.

Mummo ja vaari

Tämä 90-vuotias pariskunta on tottunut elämään itsenäisesti asiansa hoitaen. Pärjäävät, kun heitä on kaksi. Vaari henkeen ja vereen asti tee-se-itse-mies, jolta kaikki rakentaminen ja ylläpito on aina sujunut. Autoileekin vielä. Nyttemmin havaittavissa hienoista epävarmuutta toiminnoissa. Mummo siisti, tarkka, laskee kuukausimenot ruutupaperilla allekkain yhteen.  Pitää päiväkirjaa, että mitä on tehty, keitä tavattu. Tietää syntymäpäivät. Mummo on hennompi, liikkumisessa epävarmuutta ja pikkuapua tarvitaan pukeutumisessa. Vaari auttaa.

Maaliskuussa vuosi sitten itsenäinen elo päättyi. Ihan hallitustasolta tuli riskiryhmille ohjeet. Omatoimisuus jäi kävelyretkiin joen rannassa. Usein olin mukana, maski kasvoilla kolmen metrin päässä. Kauppa-asiat, pankki- ja  muut asioinnit siirtyivät minulle. Kontakteja piti välttää. Ja sama jatkuu. Käsiä pestään, samaan hissiin ei muiden kanssa, ihmisten kanssa ei jutella kuin kahden metrin päästä ja kun lottoa viedään, pitää olla maski kasvoilla.

Vuoden aikana pääsin selville monista asioista, jotka näin uhkana omatoimisuudelle.TV-huoneen sohvasta ei pääse ylös, kun se on niin matala. Siihen pinotaan tyynyjä ja kuvitellaan, että se on sitten korkeampi ja turvallinen. Sohvalla ja sen  parina olevalla TV-tuolilla on peite, joka suojaa huonekalun kangasta. Selvä turvallisuusuhka. Valuu lattialle. Kaikkien kalusteiden päällä on peite (kutsun räteiksi). Kaikki valuvat lattialle, jäävät helposti askeleen alle.

Pitkien neuvottelujen jälkeen saan poistaa keittiön maton, joka on sijoitettu niin, että kasaantuu ruokapöydän tuolin jalkoihin.

Mitään apuvälinettä ei haluta. Mattoja on lattialla, että lattia ei kulu (minun tulkintani). Lattia on vuodelta 1969. Kompastumisia sattuu, milloin on haavaa päässä, milloin käsivarressa. Mutta mattoja pidetään. Matot ovat pölyä imeviä ”itämaisia mattoja”.  Painavat niin, että niiden tuulettumaan saaminen on iso työ.

Pitkien neuvottelujen jälkeen saan poistaa keittiön maton, joka on sijoitettu niin, että kasaantuu ruokapöydän tuolin jalkoihin. Olohuoneen (aina pimeänä, vain vieraskäytössä) suuri matto saadaan käännettyä niin, että kulkureitti parvekkeelle vapautuu matosta. Aiemmin siinä oli paitsi tuo plyysimatto niin sen päällä räsymatto, joka suojasi sitä parempaa mattoa. Tätäkin neuvoteltiin viikkoja.

Eteisessä, pääkulkureitillä makuuhuoneesta WC-tilaan on kaksi erillistä mattoa. Tuplariski. Pimeänä öiseen aikaan. Niistä mummo ei luovu. Ihan en ymmärrä, mutta jotenkin kuvittelen, että matot edustavat jollakin tavalla hienostuneisuutta. Niitä siivousparvekkeella hakatessani (oikein, raivopäissäni hakatessani) totean, että omassa kodissani menisivät pihalla odottavaan roskalavaan. Ovat kaikkea muuta kuin turvalliset ja lisäksi paikoin jo melkoisen kuluneet.

Valoja pidetään päällä vain silloin kun tilassa ollaan. Kuljetaan pimeässä, hämärässä. Loppuvuodesta saan periksi sen verran, että alkavat pitää eteisessä yöllä valoa, jotta WC-reitti olisi turvallisempi. Makuuhuoneen sängynpäädyn kulkureitin matto poistetaan samaan aikaan. Neuvotteluja siitäkin ainakin kuukausi

Talossa ei voi asua. Että muutto on sitten tammikuussa 2021, heti vuoden vaihtumisen jälkeen.

Tiesimme jo alkuvuonna, että mummon ja vaarin taloyhtiöön tulee mittava julkisivuremppa. Talo huputetaan vuodeksi.  Aloitimme neuvottelut muutosta elo-syyskuussa. Listasimme mukaan otettavat (oma kahvinkeitin listan kärjessä) tarvikkeet. Kerta toisensa jälkeen katsoimme aikatauluja.

Ambulanssi kävi ainakin kahteen kertaan loppuvuoden aikana. Mummolle tuli käyttöön kävelykeppi ja juuri ennen vuodenvaihdetta hän sai tahdistimen. Samalla reissulla sairaalassa ohjattiin rollaattorin käyttöön. Onneksi. ”Pirkko” on kätevä apulainen, kunhan sitä muistaa pitää mukana.

Nyt mummo ja vaari asuvat kolmen askeleen päässä. Pääsen nopeasti paikalle, jos tarvetta ilmenee. Ambulanssi on käynyt jo kerran. Muutosta oli kulunut neljä päivää, kun apua todella tarvittiin.  Tällä kertaa vaari kompasteli ja kaatui ja meni tarkkailuun yhdeksi yöksi.

Uskoakseni minulle ja kotiprofessoerille tulee vaiherikas vuosi. Tällä haavaa on tarkoitus, että mummo ja vaari muuttavat omaan asuntoosa takaisin. Mutta vuosi pitkä aika. Ehtii sattua ja tapahtua.

Kerron niistä teille.

Terveisin

EijaL

PS

Tässä asunnossa ei ole mattoja. Kynnykset poistettiin. Asensimme neljä yövaloa. Niistä on tykätty.

Elämä on.