Tyttäreni sanoi jo pienenä tyttönä, että miksi sinä äiti olet vihainen. Enkä minä ollut. Olin totinen. Se lienee perusilmeeni. Kun siihen liittää itselleni ominaisen pessimismin ja elämänkokemuksen tuoman arki(inho)realismin , on tulos varma: aina hiukan vihaisena ja asioita enempi negatiivisena kuin positiivisena tarkasteleva. Minkäs sille teet?

Se tulee hyvin esille tyttären luomasta mummohahmosta, joka oli esillä joulun teepussikalenterissa. Kulmat kurtussa, tukka pystyssä ja siihen päälle  kohtalaisen totista toteamista  milloin mistäkin asiasta. Varsinkin terveydenhuollon toimimattomuudesta ja yleisesti viranomaistoiminnan järjettömyyksistä.

Kulunut vuosi on kieltämättä pitänyt ilmeen vakaana.

Koronatilanne, vanhustenhoito muuttoineen ja muine murheineen sekä  kotiprofessorin eläköitymisprosessin seuraaminen ovat vieneet mielialan enempi kireälle kuin leppoisammalle vaihteelle.Ilme on pysynyt vakaana. Sitten tytär yllätti. Ennen joulua tuli viesti: ”Laitan tämän jo nyt, kun en malta odottaa. Tämä on joululahja, mutta saat sen jo nyt”. Sain oheisen piirroksen, jossa ilmeeni on lahjan antajan mukaan lempeä.

Tämän muotokuvan mallina on ollut valokuvaaja Arto Arvilahden näpsäämä kuva eräänä aurikoisena päivänä kotikaupungin ”turuilla”. Tykkään.

Että pitäisikö nyt hiukan löysätä kaikissa asioissa ja ottaa hetki itselle? Ja hymyillä?

Hyvä kysymys.

Elämä on.

Terveisin EijaL