Pakkauspäivä meni ihan pipariksi – Elämää vanhusten kanssa

Omaa aikaa ei enää ole. Olin varannut tämän maanantain keskiviikkona (toivottavasti) alkavan matkamme valmisteluihin.  Allakassa ei lukenut muuta kuin ”Kauppa 12.45”. Käytännössä siis haen mummon ja vaarin heidän pihaltaan klo 12.45,  kippaan kaupan pihalle ja teen omiani (esim kävelylenkin) noin 40 minuuttia. Sitten ajan heidät kotiin, kannan kassit ja autan niiden purkamisessa. Pääsen kotiin takaisin viimeistään klo 13.45, sillä minun ei tänään tarvitse siivota. Huomenna heille tulee siivoja.

Miten tämä päivä sitten noin yleisesti meni? Jos suoraan sanon, ihan persiilleen.

Klo 9.55 mummo soittaa.

-Että vaari tarvitsee kyydin hammaslääkärille, että hammas irtosi.

-Jaha, mihin aikaan se on?

-Puoli kymmeneltä.

-?? No kello on nyt viittä vaille kymmenen, että onko se aika nyt jo mennyt ohi sitten?

Selvittää vaarilta asiaa.

-No se on 10.30.

-Minä tulen siihen teille pihalle 10 minuutin päästä. Mennään yhdessä, minä menen mukaan, koska pitää tarkistaa, että hammaslääkärillä on kaikki vaarin lääkkeet tiedossa. Tarkistettiin. Vaari lupasi kävellä itse kotiin.

Olin kotona klo 11.00. Nälkäisenä lämmitän eilisestä jäänyttä mökkiruokaa. Mitään ei kannata nälkäkiukussa alkaa tehdä. Ehdin ottaa silitysraudan esille ja penkoa kotiprofessorin paidat, sukat ja kalsarit käsille. Pinoan keittiön pöydälle kaikki USA:an vietävät lahjat, kirjat, sinappituubit, lakritsipastillit ja pikkuneidin vaateviemiset. Yhdet 44 kokoiset Nokian Haitkin ovat mukana.

Kauppareissu

Klo 12.30 lähden kauppareissulle. Matkalla kyselen, mitä hammaslääkäri oli tehnyt.

-Ei mitään tehty.

-Vedettiinkö hammas pois vai paikattiinko?

-Ei tehty mitään.

-No onko se parempi nyt?

-On se tottakai, kun hammaslääkäri sen hoiti.

??

-Eikä maksanut mitään. No se taisi olla päivän parasta. En vieläkään tiedä, mitä siellä suussa tehtiin. Kauppareissu sujui suunnilleen siten kuin oli mietitty. Paitsi ei löytynyt teippiä.

-No mihin sitä tarvitaan?

-Vaari tarvitsee.

??

-Niin se eteisen pystynaulakko on ihan irti ja siihen tarvitaan teippiä. En pysty ihan kuvittelemaan.

Pystynaulakon korjaus

Perille päästyä pyydän vaaria näyttämään sen pystynaulakon pulman. Naulakko-osuus lojuu lattialla kenollaan ja yksi osa varresta on irti tuolilla.

-Että jotkut pässit (vaarin käyttämä termi itseään typerämmistä ihmisistä) on tehneet niin huonosti, että jengat ei kestä. Eli varren puinen kolo on niin kulunut, että ruuvi ei enää siihen ”pysty”. Keikkuu ja on epävakaa.

-Onhan tuo jo niin vanha, että ei siitä hyvää ikinä enää tule, heittäkää pois ja ostakaa uusi.

-Tämä on ihan hyvä, kun vaan olisi teippiä. Pois ei heitetä. Seisoo varrenpala kädessään ja syyttää niitä, jotka noin 40 vuotta sitten tuon jo aivan lopussa olevan naulakon tekivät.

– Pihi kuin mikä, pahenee sairauden edetessä, huomaan ajattelevani. Menen välillä keittiöön ja vedän henkeä. Autan mummoa tillilihakastikkeen ja muusin lämmittämisessä. Tilliliha on jäässä ja vaatii sulatuksen – se opetellaan ties monennenko kerran.

Vaari rauhoittuu vasta, kun lupaan, että tulemme päivälevon jälkeen homman hoitamaan. Etsimme liiman ja teipin.

Hyvästi oma päivä ja omat suunnitelmat.

Klo 14.45 käyn autopesulassa. Vaari kärsii , jos hänen vanha autonsa on likaisena tallissa. Säilytän sitä hänen autopaikallaan. Sitä käydään joka päivä katsomassa.

Klo 15.15  olen kotona. Hyvästi oma päivä ja omat suunnitelmat. Lämmitän minäkin tillilihan ja muusin, ovat samasta erästä kuin edellä mainitut. Ihan itse tein.

Klo 16.00 aloitetaan lahjojen pakkaaminen. Saadaan kuntoon ja huokaistaan. Silittelen ja pinoan T-paidat, muut kesäpaidat, lasken sukkia ja kalsareita. Omat vaatteet pitää kaikki sovittaa, sen verran ovat kutistuvaa laatua.

Klo 16.45 tapaan pikkuneidin äkkiä pihalla. Saan somat tuliaiset perheen matkalta, saattelen hänet harkkoihin, jotka ovat likeisellä stadionilla. Tuli ihan itse pyörällä.

Klo 17.00 jatkan valmisteluja. Alkaa olla ilmeistä, että yksi ruumaan menevä laukku tulee täyteen lahjoista.

Naulakon korjaus laajenee keittiön kaapiston peitelistan asennukseen.

Klo 18.00 lähdemme pystynaulakkotalkoisiin. Mukana on iso arsenaali liimoja ja maalarinteippiä.

-No mitä te nyt tulitte? Ihmeissään.

-Tultiin korjaamaan se naulakko.

-Ei sille mitään tarvitse tehdä. Että ihan hyvä se on. Miten minä tämänkin olen jo monta kertaa kokenut. Ensin tarvitaan ja sitten taas ei.

-Jos nyt kuitenkin laitetaan liimaa, kun kerran tultiin. Laitetaan. On tyytyväinen. Mummo tulee eteiseen Pirkon kanssa katsomaan (Pirkko on rollaattori).

-Minulla olisi sitten vielä yksi asia. Sanoo sen kotiprofessorille.

-Keittiön ilmastointiaukon suojalevy on vielä irti ja se pitäisi laittaa kiinni. Katsotaan tilanne ja todetaan, että ruuveissa tarvitaan sellainen ruuvimeisseli, joka löytyy vain minun askarteluhuoneesta. Kotiprofessori lähtee hakemaan. Istutaan tovi ja odotellaan.

Aikamoisen ähellyksen jälkeen suojalevy on paikoillaan. Tehtävän vaativuutta kuvaa, että valkoisessa kaapistossa ja suojalevyssä on toimenpiteen jälkeen veriset sormenjäljet (verenohennuslääke).

Ilmanvaihtoaukko sijaitsi todella hankalasti. Tarvittavan peitelistan asennus oli aikamoiden urotyö.

Klo 19.30 olemme kotipihalla. Jatkan siitä matkaani tyttären luo, jonne jätän avainnippuni.

Klo 19.50 ajan autoni mummon ja vaarin talliin.

Kävelen kotiin. Itku kurkussa mietin, että tämän päivän piti olla ihan omien juttujen hoitoa.

Klo 21.45 on kaikki pakattu.

Siirryn kirjoittamaan tästä päivästä, joka alkaa olla tyyppiesimerkki siitä, mitä vanhusten asioiden hoitaminen on. Joku joskus sanoi minulle, että huumorilla selviää. Minua ei naurata. En millään jaksa muistisairaan ajatuksenjuoksua. Lienee tyypillistä, että muistisairaan pahimmat luonteenpiirteet korostuvat sairauden edetessä. Vaarilla korostuu muiden vähättely ja ääretön säästäväisyys. Niitä en jaksaisi yhtään. Heiltä poistuessani olen tavallisimmin ärtynyt ja vihainen. Sitten huomaan potevani  huonoa omatuntoa siitä, että en jaksaisi. En yhtään.

Omaa aikaa ei enää ole. Kiitos kun luit.

Elämä on.

Terveisin EijaL