Se tulee hiipien – Elämää vanhusten kanssa

Muistisairaus tulee huomaamatta pikkuhiljaa.Viisi vuotta sitten aloin tajuta.

Ensin huomasin, että aina kaiken osannut vaari, varsinainen TSI-mies (Tee-Se-Itse),  ei enää selviä pulmatilanteissa. Aina on itse tehnyt  ja pärjännyt. Oli sitten kyse mökkielämän käytännön töistä tai vaikka autolla ajamisesta ja asioiden hoitamisesta itsenäisesti.

Autolla ajaessa kolareita ja kolhuja alkoi tulla, aina jonkun muun syy tai aurinko häikäisi, autotallissa muut parkkeeranneet vinoon.

Ihan uusi auto meni romuksi parin viikon käytön jälkeen. Toinen tuli punaisella (ei tullut). Itse meni punaista päin. No ei haitannut, kun sai vakuutuksesta uuden pelin alleen. Ja onneksi mummo ei ollut vieressä, se puoli nimittäin meni ihan lyttyyn.

Seuraava suurempi kolhu jäikin korjaamatta, koska uuden auton takuuajan jälkeen vaari ei enää pitänyt muuta kuin pakollista liikennevakuutusta. Liian kallista. Ja auto moneen kertaan naarmutettu ja rutattu parkkihallissa. Korjata ei kannata, koska ajaa voi.

Keittörempan jälkeen kahvinkeittimen uusi sijoituspaikka oli liki mahdoton, mutta siitä selvittiin ajalla ja kärsivällisyydellä.

Mummo ei mitään huomannut. Tottunut kiukutteluun ja milloin minkäkin asian vääntämiseen.

Korona-aika teki tilanteen entistä selvemmäksi. Oman kodin julkisivuremppa pakotti muuttamaan majaa ainakin vuodeksi ihan naapuriimme. Havainnointia on tehty. Onneksi omalääkäri lopulta uskoi, kun tilannetta kuvasin ja pyysin lisätutkimuksia. Muistisairaus tulee huomaamatta pikkuhiljaa. Heti ei lääkärikään asiaa uskonut. Muistitutkimukset ja kuvantamiset puhuivat selvää kieltään.

Nyt on lääkitys, joka toivoakseni pitää toimintakykyä yllä. Mummo ja vaari pärjäävät kahdestaan vielä. Kumpikaan ei pärjäisi yksin.

Oletukseni on, että joudun loputtomasti vastaamaan ainakin seuraavaan: Minkä takia se lääkäri otti ajokortin pois?

Sitten selitetään.

Ja taas uudelleen.

Elämä on.

Terveisin EijaL