Ajatuksia

Olin eilen Ajoissa kotiin-projektin infossa Vantaalla. Projektin ideana on rekrytoida lisää sijaisvanhempia, vastaanottoperheitä sekä tukihenkilöitä lastensuojelun pienille ja suuremmille asiakkaille. Paikalla oli alan eri toimijoita ja mikä tärkeintä, omakohtaisia kokemuksia omaavia ihmisiä, jotka uskalsivat tuoda oman elämänsä iloja ja suruja tuiki tuntemattomien ihmisten tietoon. Tärkein asia, mikä minulle tapahtui tämän kohtaamisen aikana, oli tajuta, että olen valmis. Haluan lähteä tähän prosessiin mukaan. Sekä saada mies ja lapsi mukaan tähän samanlaisella innolla kuin mikä minulla on.

Olen haaveillut sijaisvanhemmuudesta jo pitkään. Vuosia. Koska olen toiminut kehitysvammaisen nuoren naisen tukihenkilönä aikanaan useita vuosia, tiedän, että haluan olla enemmän kuin tukiperheen äiti. Vaihtoehtoja on siis kaksi: pitkäaikainen toistaiseksi voimassa oleva sijaisäiti tai rajallisen ajan mittainen vastaanottoäiti. Yhden yön yli nukuttuani kallistun ensimmäiseen, yhä vain edelleen. En halua vain kiintyä rajalliseksi ajaksi ja sitten erota. Haluan avata kotimme ja sylini vuosiksi eteenpäin. Niin että meistä tulee oikea perhe lapselle. Tuolle pienelle ihmiselle, joka kaipaa turvallista kotia sekä selkeitä rajoja.

Ymmärrän, että teoriassa 90% sijoituksista onnistuu. Iloja ja suruja tulee eteen kaikissa sijoituksissa. Ihan varmasti tulee. Koska oman työkokemukseni kautta olen tajunnut olevani erittäin vahva nimenomaan vanhempien kanssa tehtävässä yhteistyössä, ymmärrän että se olisi myös minun tärkeä roolini tämän lapsen kanssa. Että hän saisi kokea niitä parhaita asioita vanhemmistaan, vaikkei voikaan heidän luonaan asua. Se voi olla myös raskas taakka ja siksi myös rajojen asettaminen oman kotimme ja perheemme suojaamiseksi voi tulla tärkeäksi. Parhaimmillaan suhde lapsen biologisiin vanhempiin voi olla jaettua vanhemmuutta ja se tulisi olla myös tärkeä tavoite ja siihen yrittäisin pyrkiä.

 

Ymmärrän, että pieni ihminen, joka sijoitetaan pois omasta syntymäkodistaan, on kokenut ehkä rankkojakin asioita, jotka eivät kuulu pienen lapsen maailmaan. Hän varmasti oireilee jollakin tapaa; aggressiivisesti tai hiljaisesti. Mutta tälle minulla on aikaa ja syli johon tulla itkut itkemään. Onneksi myös näihin erilaisiin tunnetiloihin olen saanut harjaannusta työelämästä. Vaikka ymmärrän, että jokaisen ihmisen, pienenkin, elämä on ainutlaatuinen ja yksilöllinen.

Olen valmis.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *