Syksyä

Tänään on syyskuun ensimmäinen päivä. Syksy. Siis jopa termiinen syksy on oikeasti jo tullut. Sää alkoi viiletä ja huomasin kaivavani kaapista sukkia jalkaan. Olin viimeksi pitänyt sukkia joskus keväällä. En halua tätä vuodenaikaa, jota oikeasti rakastan. Olen tunnelmoija, nautin pimenevistä illoista, kotoilusta ja sateesta. Mutta ajatus siitä, että tätä kestää seuraavat kuusi kuukautta, saa minut masentumaan.

Vai lieneekö syy masennukseen jossakin ihan muualla? Siinä, että olen ollut sairauslomalla ja neljän seinän sisällä kolme viikkoa ja risat? Että päiväni kohokohta on ollut tyttären vieminen esikouluun ja sieltä kotiin hakeminen? Tai kaupassa käyminen pikaisesti?

En myöskään ole päässyt liikkumaan haluamallani tavalla, koska elimistössäni on tulehdus, johon lääkkeenä on voimakas antibiootti. Vähemmästäkin pää hajoaa. Vai hajoaako sittenkään?

Minulla on ainakin ollut aikaa ajatella. Sitä minulla on ollut, hyvässä ja pahassa. Loppujen lopuksi kuitenkin olen oivaltanut, että haluan lisää lapsia, omia ja lainattuja. Jos niitä vain suodaan minulle. Samalla olen tajunnut nauttivani läsnäolosta tyttäreni elämässä täysin. Välillämme on todella voimakas symbioosi ja hän tietää, että voi luottaa läsnäolooni. Haluaisin siis olla yhä enemmän kotona ja käytettävissä. Tähän oivallukseen on oikeasti johtanut vain se tosiasia, että olen ollut neljän seinän sisällä niin paljon.

Pahassa tämä neljän seinän sisällä oleminen on aiheuttanut sen, että olen roikkunut aivan liikaa netissä tai selvemmin sanottua Twitterissä. Nettiriippuvuus on sellainen asia, johon olen joutunut pahimman masennuksen aikoina kiinnittämään huomiota. Toisaalta olen vielä selvillä vesillä kun ymmärrän asian eikä tilanne ole vielä päässyt vakavaksi.

On taas syksy. Vaikka alkava vuodenaika hieman pelottaakin, uskon kuitenkin selviäväni. Ja alkavathan ne päivät joulusta eteenpäin taas pitenemään.