Aurinkoa näkyvissä

Lähes kuukauden sairausloman jälkeen olen tänään saanut luvan mennä perjantaina vihdoin töihin. Tai toisaalta yksi lääkäri antoi luvan, toinen epäröi. Mutta kokeilemaan menen kuitenkin neljäksi päiväksi ja sitten on taas vapaapäivät. Pitkän pilvisen ajan jälkeen aurinko näyttäytyy kirkkaampana kuin koskaan, kun arjen rutiinit ja rytmi kolkuttelevat jälleen oven takana.

Olen aina ollut arjen jaksaja; se joka asettaa rajoja ja pyörittää arkea. Päivästä toiseen jaksaen. Arki on mielestäni parasta elämää. Se, että saa aamuisin laittaa aamupalaa heräilevälle perheelle tai käydä kaupassa. On kuitenkin kaksi asiaa, joihin välillä kyllästyn; astianpesukoneen tyhjentäminen ja pyykin ripustaminen kuivumaan. Ne jakaisin mielelläni, mutta harvoin jakajia löytyy. Ehkä olen perheenäiti, joka tekee liikaa muiden eteen. Mutta sen roolin olen itse ottanut itselleni enkä koe sen alla uupuvani, päinvastoin.

Kulunut kuukausi on ollut henkisesti raskas, sillä en ole päässyt myöskään harrastamaan liikuntaa kuten olisin halunnut, vaan olen viettänyt aikani pääasiassa kotosalla lepäillen, kuten lääkäri määräsi. Tuntuu kuin aloittaisin liikkumisen uudelleen, kun vihdoin lähipäivinä pääsen takaisin punttisalille ja liikuntaryhmiin. Yritän pitää mielessäni ajatuksen, että ”hiljaa hyvä tulee” enkä rasittaisi itseäni liikaa 3-4 viikon antibioottikuurin jälkeen.

Samaa rauhallisuutta ja hitautta pyrin myös noudattamaan työtehtävissäni tulevina päivinä. En millään voi hetkessä kuroa kiinni kuukauden tapahtumia työpaikalla, vaan tarvitsen aikaa. Ja positiivista ajattelua, että tästäkin taas kerran selvitään! Aurinkoa siis enemmän!