Normi päivä

Ystäväni blogissa oli hauska poustaus bloggaajan ns. normi päivästä – katsaus kulissien taakse. Tästä innostuneena ajattelin itsekin raottaa tätä ”ihanaa velttoilua”, kuten HS:n haastattelussa herra Juhana Vartiainen tätä kuvaili. Tai no kotihoidon tuella olevia, mutta jos varsinainen äitiysloma oli ja meni jo (nyt olen ollut kotosalla 5kk), niin eiköhän tämä jo lusmuilun puolelle Vartiaisen mielestä mene. Joten katsotaanpa, miten olen aikani tänään kuluttanut.

Herätys 7.30
Tai no se seuraava herätys sen edellisen jälkeen, joka oli viiden paikkeilla. Puolisoni kanssa olemme järkänneet herätykset niin, että hän hoitaa syötöistä ns. keskiyön (eli sen aamuyön) sekä illan syötön, minkä ehtii töiltään. Minä hoidan loput, tosin herään neidin itkuun siinä missä hänkin ja uudelleen unikuvien maailmaan siirtyminen onnistuu jonkun hetken päästä, jos onnistuu. Mutta siis virallinen herätys puoli kahdeksalta ja siitä neidille maitoa lämmittämään tyttö kainalossa.

Aamutouhuja 7.30-10.00
Tarkoittaa siis aamupuuron keittämistä tytölle, hänen syöttämistään, oman aamupalan syöntiä joskus, kun sinne asti pääsee (yleensä tunti tai pari neidin heräämisestä), neidin pukemista ja itsensä inhimilliseksi laittoa. Tänään aamu oli itkuinen (neiti ollut flunssassa kohta viikon ja minä kolmatta päivää) ja puen itse vaatteet päälle tytön känistessä kiukkuisena sängyllä. Harjaan hiuksia ja hampaita samaan aikaan, kun yritän näyttäytyä tytölle – äiti on tässä, ei hätää. Neidin aamupuuron keitto sujui tytön känistessä sitterissä. Omaa aikaa tasan nolla, mutta sehän on ihan normia. (Puuro meni muuten ihan puihin, joten se meni roskiin… Yleensä olen kyllä ihan ansioitunut ruoanlaittaja, mikä lie aivopieru kävi. Onneksi oli soseita valmiina.) Jossain kohtaa aamua huomaan kaipaavani takaisin työelämän rauhaan. Kun saan itseni kiinni moisesta ajatuksesta, tulee huono omatunto. Vuoden äitipalkinto meni taas.

Tytön välipala klo 11.00 ja ulkoilua
Onneksi välipalalla tarjoamani päärynäsose menee alas huolimatta siitä, miten nuhainen tyttö on. 1/3 purkkia ja maitoa päälle. Nyt alkaa sitten tahtojen taistelu, sillä on vaunulenkin aika. Huudon kera pipo päähän (mikäköhän siinä on, ettei yksikään vauva taikka lapsi pidä pipon päähän laitosta?!?), villasukat yms. ja fleese päälle. Huuto voimistuu, sillä nyt on tukkoinen nenä ja kuumakin vielä. Äkkiä kenkiä jalkaan ja pihalle – nyt on jo kiire. Vaunujen kera ruokakauppaan, josta päivän lounaaseen unohtunet tavarat mukaan. Vaunun uumenista kuuluu kätinää, kun jono liikkuu liian hitaasti. Yritän hengitellä rauhassa ja olla välittämättä jonossa olevien ihmisten ilmeistä. EVVK.

Neidin (siis EI omat) päiväunet 11-12.30
Päiväunista voi toivoa, että ne ovat jotain tunnin ja kahden välillä – yleensä tyttö nukkuu 30min-1,50h pätkissä, mutta eihän sitä koskaan tiedä… Helppo siinä on muuten suunnitella päivän kulkua, kun ei tiedä. Mutta näin se nyt vaan on. Tytön nukkuessa teen keittoa lounaaksi. Tiedostan, että jos haluisin, voisin tässä välissä ottaa sen Vartiaisen velttoilun kuvioihin, mutta koska yritän pitää myös omat ja miehen ruoat terveellisinä, en käytä eineksiä ja tomaattikeittokin on tehty ihan niistä itsestään – ei purkista. Kukin tablaa tavallaan, ei arvostele eineksien syöjiä, tämä on vain minun tapa. Tomaatit siis kalttaukseen ja pilkkomaan sipuleita yms. Kuuntelen koko ajan itkuhälytintä ja olen itsekin hälytysvalmiudessa. Käyn nakkaamassa tytön suuhun tutin muutman kerran keittelyitteni välissä. Laitan tulemaan aamun ensimmäiset kahvit, josta juon puoli kuppia lämpimänä ja loput laitan mikroon (ihan sama kaunistaako kylmä kahvi vai ei – pahaa se on kuin perkele). Yleensä toistan saman kuvion kolmesti päivässä, sillä ainuttakaan kupillista en ehdi lämpimänä kerralla juomaan.

Neidin päiväruoan vuoro 13.00
Flunssa takia neiti on tavallistakin kiukkuisempi ja ruokahaluttomampi. Päiväunien jälkeen tutkailemme hetken maailmaa ja vaippojen vaihtoa, nenän puhdistusta yms. on tiedossa. Siitä sitten kiinteiden ruokien kimppuun ja maitoa päälle. Puhelin soi ja vastaan siihen neiti kainalossa. Lämmitän maitoa toisella kädellä ja kuuntelen puhelimesta, kun mieheni sisko puhuu lapsilleen. Hänkin on hoitovuorossa ja ajatteli pikaisesti soittaa, muttei sitten ehtinytkään puhua, kun kaksi lapsista heräili ja kolmas oli kadottanut lapasensa. Heillä lapsia on viisi ja molemmat käyvät jo töissä, joten kiirettä piisaa. Syötän vastahakoiselle tytölle ruokaa ja pohdin samalla mihin jätin päänsärkylääkkeet. Hirveä hedari. Keittelen taas kahvia ja neiti kiikkuu sitterissä vieressä, selitän ääneen mitä teen, jotta hän viihtyisi paikallaan hetkisen. Vilkaisen itseäni peilistä jossain välissä (virhe!) ja huomaan muuttuneeni kliseiseksi kuvaksi äidistä: verkkarit päällä, likaiset hiukset ponnarilla. Josko ehtisin illalla käymään suihkussa, kun neiti nukkuu tai mies on tullut kotiin… Hyvä fiilis, sillä mennään. Lisään keittoon jossain välissä lisää aineksia (on muuten hyvä ruoka, kun se saa hautua pitkään, joten valmiiksi saattamisen kanssa ei ole minuutin päälle!) ja katson kateellisena koiraa, joka nukkuu sohvalla. Oma olo ei ole parhaimmasta päästä ja unet tekisivät terää. Sairaslomaa äitiysdestä ei valitettavasti tunneta, joten haaveeksi jää. Yritän hetken viihdyttää tyttöä leikkimatolla mahallaan, pitäisi niitä lihaksia kait valmistaa istumiseen, mutta lyhyeksi jää. Istun tytön kanssa koneen ääreen ja naputtelen tekstiä yhdellä kädellä – toinen käsi painelee leikkikirjan piipittävää sivua ja osoittelee tytölle kuvia. ”Mikä toi on?” kyselen. Huomaan, että kuulen korvien tinnituksen – astianpesukone on siis lopettanut. Astianpesukone tyhjennykseen ja pyykinpesukone päälle. Maha murisee, mutta oma nälkä saa nyt odottaa – neiti alkaa kyllästymään. Syön satsuman ja siirrän neidin sitteriin. Ei onnistu, huuto alkaa heti.

Ruokaa ja päiväunet nro 2 ja pari muuta juttua klo 15.30–>
Asettelen neidin vaunuihin – liekkö tuo vain yliväsynyt… Mutta kätinä alkaa siinä vaiheessa, kun pää laskeutuu patjaan. Ja krohina. Pitäisi ilmeisesti laittaa taas hieman nenään keittosuolaliuosta, joka on tietenkin loppu. Apteekkiin taas asiaa. Koira katsoo minua sen näköisesti, että olisi aika päästä ulos. Pohdin vaihtoehtoja. Joko syön tai sitten pidän kiinni neidin päiväunista ja vien koiran samalla ulos. Pyykitkin pitäisi ripustaa. Portaikon karvapallot kerääntyvät kasoiksi, joille pitää antaa pian nimi ja kutsua kissan ruokakipolle, jos niitä ei imuroi. Imuri saa nyt odottaa. Ja pyykit. Päätän olla itsekäs (jälleen se vuoden äitipalkinto lipsui kauemmas) ja syödä. Istutan neidin syöttötuolin vauvakaukaloon ja menen lämmittämään keittoa. Kitinä alkaa. Haen mikron humistessa tytölle purulelun ja kaivelen itselleni leipää. Keitto ja leipää – ah! Istun alas. Samalla kun syön höpöttelen tytölle ja heilutan aina kitinän alkaessa lelua. 15 minuutin lounas”tauolla” olen onnistunut jälleen multitaskaamaan. Toinen aivopuolisko keskittyy lusikoimaan keittoa ääntäkohti ja toinen viihdyttää tyttöä. Yes! Sitten siirrän tytön sitteriin ja keinutan sitä varpaalla, kun lämmitän neidille päiväruoaksi velliä, kun äiti ei jaksanut kaivella soseita jääkaapin uumenista, ja syötön jälkeen koko kavalkaadi ulos. Yllättävän vähällä huudolla tällä kertaa.

Parinkymmenen minuutin kävelyn jälkeen vaunuista kuuluu tuhinaa ja koira on tyytyväinen. Nyt poppoo sisälle ja pyykit narulle. Done! Kolmas kerta toden sanoo – keitän kahvit! Tyttö jää nukkumaan vaunuihin takapihalle. Josko nyt tärppäisi ja saisin koko kupillisen juotua. Viideltä alkaa yhtiökokous ja sen jälkeen pitäisi vielä leipoa. Huomenna edessä on käynti työkaveria moikkaamassa ja ajattelin viedä tuliaisia. Mutta nyt. NYT juon sen helvetin kupillisen sitä saatanan kahvia ja jos joku uskaltaa keskeyttää, niin… no sitten jätän kupillisen juomatta. Puolessa välissä kuppia neiti herää. Minua alkaa naurattamaan. Illalla neiti vielä syötetään muutamaan kertaan ja sitten unten maille. Tai siis sänkyyn ja tuttia suuhun takaisin pariin kertaan ennen kuin nukkumatti vierailee. Viimein sitä omaa aikaa on yleensä klo 21 eteenpäin ihan oman maun mukaan; miten lyhyillä yöunilla haluaa aloittaa seuraavan päivän jälleen samoilla ohjelmilla.

Tässä tämä – minun työpäivä. Joita toistan 7 päivää viikossa tuntimäärältään vaihtelevasti. Keskimäärin noin 9h per päivä täysin itsenäisesti. Tuossa yhdeksässä tunnissa on huomioitu se, että mieheni on poissa vaihtelevasti työssään 8-12 tunnin väliltä ja on usein viikonloput kotosalla. Joskin minun hoitovastuuhan ei täysin poistu silloinkaan, kun mieheni on kotona. Ja jos nyt lasketaan lyhyellä matematiikalla Vartiaisen penäämää velttoilua kotosalla ja siitä maksettavaa korvausta, niin aika pienille ansioille päästään. Ihan äkkiseltään ynnättynä hoitovapaalla minulle tullaan maksamaan noin 1,30€/h ”palkkaa” siitä, että olen äiti. Nyt ainakin tuntuu, että teen enemmän töitä kuin töissä, vaikka sielläkin oli kiire ja pitkiä päiviä. Ainakin oli vähän omaa aikaa. Edes siihen kahvinjuontiin. Mutta hei, ehkä se olen vain minä. Vartiaiselle terkkuja, että jos haluaa joskus tulla lomailemaan ja velttoilemaan tänne meille, niin tervetuloa. Lupaan, että saa tehdä minun hommat vaikka viikon verran. Lupaan maksaa ruoat (en tehdä, sehän olisi jo puoli helpotusta!).