Ai anteeksi, olinko tielläsi?
Pidän useimmiten kanssaihmisistäni ja jaksan olla sosiaalinen eläin ainakin suurimman osan päivästä. Kuluttajana hymyilen asiakaspalvelijoille ja tervehdin, kun astun sisään kauppaan, pankkiin tai mihin tahansa paikkaan, jossa ihmiskontaktointi on oleellinen osa toimivaa palvelua. Sanon kiitokset, heit ja näkemiin, sillä se on kohteliasta ja näin minut on kasvatettu. Jos tönin tai astun varpaille, pyydän anteeksi. Väistän ja odotan kiltisti jonossa. Kunnes sosiaalisuus ja hyvät tavat laitetaan koetukselle ja lyhyt pinnani leimahtaa liekkeihin ja poksahtaa kuin pommi ilman sytytyslankaa. Suomessa sitä tapahtuu tavattoman usein, ulkomailla huomattavasti harvemmin. Outo juttu.
Aamujuna on yksi pahimmista koetinkivistä. Jos joudut istumaan kolmenistuttavalle penkille, päädyt yleensä sellaisten ihmisten väliin, joita ei varsinaisesti kiinnosta se, kuinka pienessä tilassa sinä istut. Yleensä saat toiselle puolellesi sen Herra Hesarin, joka levittelee päivän lehden heti junan nytkähdettyä liikkeelle naamansa eteen oikoen sivuja ja käsiään, niin että joudut kallistumaan vierustoverinkin puolelle. Ja vastaasi istuu juuri se matkustaja, jonka on pakko oikoa koipensa niin, että sinun jalkatilasi kutistuu olemattomiin. Mikäli päädyt käytävän viereen istumaan, tönii sinua jokainen kanssasisar ja -veli ylisuurella kapsäkillään tai luvattoman leveällä takapuolellaan ja jos välityt pahimmilta kolhuilta, pamauttaa konnari viimeistään Pasilassa vyöllä roikkuvalla maksupäätteellään sinua päähän – vahingossa tietenkin. Eikä kukaan pahoittele. Päinvastoin mulkoilevat mennessään. Liian kapeita vaunuja on turha syyttää (vaikka Suomessa alkaa kait ollakin jo Euroopan lihavimmat kansalaiset), sillä kotimaan rajojen ulkopuolella samankokoisissa vaunuissa on triplaten porukkaa eikä kenenkään päälle tallata, ainakaan pahoittelematta asiaa. Siellä ihmisten annetaan jopa ensin poistua junasta, spårasta ja metrosta ennen kuin itse ryysätään sisään!
Sitten ovat ne ruuhkat maanteillä. ARGH! Laskin joku aamu bussikaistaa ohiajaneiden henkilöautojen määrän ja kahdenkymmenen kohdalla pinna kiristyi – ei siksi, että istuin itse jonossa, vaan siksi, että bussit seisoivat niiden takia turhaan ruuhkassa. Ihmisiä ei kiinnosta muiden hyvinvointi. Tärkeintä on, että itse ei tarvitse odottaa. Tai väistää, jarruttaa, antaa tietä tai olla ystävällinen. Asustelin jonkun aikaa Espanjassa, jossa liikennemäärä oli vähintään kaksinkertainen Suomen ruuhkiin verrattuna, ja hämmästyttävästi siellä homma toimi. Liikenne sujui, annettiin tilaa ja vetoketjuefekti kävi ja kukkui. Ei täällä. Osa könöttää moottoritiellä ohituskaistalla alinopeutta eikä suostu vaihtamaan kaistaa, sillä siellähän joutuisi itse ehkä vähän hiljentämään. Toiset ajavat 40 km/h alueella kuuttakymppiä ja kiilaavat jonossa vaikkei siitä olisi mitään hyötyä. Minä-minä ja minä. Kuva on lainattuna Ylen-artikkelista ”Autoilija viettää ruuhkassa yli työviikon vuodessa”
Kertokaa te viisaampina, miten näistä tilanteista selvitään parhaiten? Vetäytyäkö retrettiin kasvattamaan pinnaa vai mitä?