Dear neuvola…

Suomessa raskauteen ja lasten saantiin liittyvät asiat ovat hyvin verrattuna vaikka Sveitsiin, jossa ystäväni asuu. Siellä, mikäli lasta mielit, pitää rahaa olla oikeasti PALJON, sillä kaikki maksaa ihan järkyttävästi – ihan siitä ensimmäisestä ”olen raskaana” -käynnistä lähtien. Ja koko maan systeemi on muutenkin hyvin hankala, sekava ja näin suomalaisen näkökannasta ihan järjetön, mutta siitä joskus muulloin. Suomen sosiaaliturvan pitää huolta siitä, että kaikki ovat ”samalla viivalla”, sen plussan ilmaannuttua. Siis raskaustestiin. Se, miten siihen alkuviivalle päästään, onkin sitten yksilön oma ongelma. Ja, kun puhutaan esikoisen saajista, niin kaikki tietohan on täysin uutta – myös se, milloin pitää neuvolaan soittaa ja miten homma siitä sitten etenee. Parhaiten oikeaa tietoa saa oman kunnan nettisivuilta, joskin ainakin meiden kotikunnassa nettisivut ovat (myös näin ammattilaisenkin näkökulmasta) täyttä kuraa ja tiedon löytämiseen saa käyttää monta monituista tuntia. En tiedä onko kunnan tarkoitus ollut piilottaa tieto ja ripotella sitä monelle sivulle ihan tahallaan, vai onko ostettu (taaas) sikasäkissä ja tuhlattu kuntalaisten rahoja jälleen miljuunien edestä. Veikkaan jälkimmäistä.

Vaikka kaikkien suomalaisten pitäisi olla oikeutettuja ns. tasalaatuiseen palveluun kunnan terveydenhoidon parissa, yllättäen palvelun laatu riippuu täysin siitä, millä arpaonnella saat mukavan tai vähemmän mukavan neuvolan tädin, sedän taikka lääkärin. Meillä kävi ihan valtaisan hyvä onni ja päädyimme sellaisen rautarouvan hellään hoivaan, että oksat pois. Siis kaikella rakkaudella tässä nyt kirjoitan! Irma, neuvolan tätimme nimeltään, oli juuri sitä, mitä tarvitsimme. Ammattilainen, ystävällinen, sydämellinen, huolehtiva ja ennen kaikkea varustettuna terveellä maalaisjärjellä uitettuna kokemuksen syvissä vesissä. Tiukka, mutta reilu. Koko raskausajan Irma kuunteli, auttoi, neuvoi, vakuutti ja tuki minua ja miestäni. Kertoi miten asioihin kannattaisi suhtautua, varoitteli oikeassa kohtaa ja minun huolehtiessa kohoavasta painosta tai synnytyksen jälkeen katoavasta maidontuotannosta, hän lohdutti. Sanoi, ettei maailma siihen kaadu. Kiloihin eikä äidinmaidon korvikkeeseen. Irman muuttaessa pois paikkakunnalta kuskasin isoimman kukkapuskan hänelle kiitokseksi ja kyyneleitä taisi olla ihan molempien silmäkulmassa.

Mutta kaikki neuvolan tädit tai sedät (kai niitäkin on?) eivä suinkaan ole samanlaisia, valitettavasti. Rakenneultran yhteydessä sairaanhoitajan kanssa jutellessani (jälleen!) siitä painostani, hän ensimmäiseksi kysyi, joko neuvolan tädit ovat sua itkettäneet… Häh? Mullahan oli koko raskauden ajan sokerit normaalit, verenpaine tavallisen matala, hemoglobiini hyvä jne jne miksi ne mua olis itkettäneet? Kuulemma hyvin yleistä. Onneksi Irma ymmärsi ja sanoi, että toisille vaan kertyy. Ihan loogista minun mielestäni. Lihoavathan toiset ihmiset helpomminkin kuin toiset – ihan tieteellisesti todistettua tämä. Perhevalmennuksessa tuli myös vastaan muita neuvolan tätejä. Nimesimme mieheni kanssa yhden heistä imetysnatsiksi, niin kärkkäitä hänen mielipiteensä olivat ko aiheesta: ”eikä sitten pidä alkaa käyttämään nännikumeja kuin äärimmäisessä hädässä. Kyllä luononmukaisuus on kaikki kaikessa” hän julisti ensimmäisen valmennuksen yhteydessä. HOHHOI! Eiköhän se lapsen ruoansaanti ole se ensimmäinen kaikki kaikessa… Näin maalaisjärjellä, mutta hei – mitä mä tiedän. Joka tapauksessa Irman lähtiessa pois, olin ihan kauhusta kankeaa, tuleeko meille nyt se imetysnatsi neuvolan tädiksi vai ei, siinä oltaisiin oltu välittömästi törmäyskurssilla ja kovaa. Onneksi ei tullut!

Esikoistaan odottavina lähdimme avoimin mielin ja valmiina saamaan kattavaa tietopakettia myös ensimmäiseen perhevalmennukseen, joka tietenkin oli parhaimpaan työaikaan. Lähdimme reilun kahden tunnin jälkeen pois, tietämättä oikeastaan enempää kuin valmennukseen mennessäkään ja totesimme molemmat, että olipa turha keikka. Valmennuksessa katsottiin videota ja kuunneltiin sitä imetysvalistusta sekä tutkittiin imetykse apuvälineitä – joita ei siis kannattaisi käyttää. Luulisi nykypäivänä, että videot voisi ladata vaikka salasanojen taakse nettiin, josta ne voisi kukin työajan ulkopuolella käydä katsomassa… Ehkä liian hitechiä kunnalle. Ystäväni sanoi, että myös Helsingissä katsottiin videoita, joten ehkä tämä on valitettavasti yleinen käytäntö. Ilmoittauduimme kuitenkin myös seuraavaan valmennukseen, jossa jälleen katsoimme videoita. En tiedä saiko joku muu niistä irti mitään, mutta me emme ainakaan. Lähinnä harmitti se, että videoiden katselun takia meni 3-4h työaikaa hukkaan, jota minulla ei tietenkään työnantaja korvannut. Ihan itse oli tehtävä ylitöitä sitten niiden tuntien edestä.

Synnytyksen jälkeen neuvolassa huomio kiinnittyy äidistä tietenkin vaaviin ja neuvolan lääkärin luona käydään (ilmeisestikin) joka toinen kuukausi – ainakin alussa – tarkistuksissa. En tiedä, koskeeko ongelma vain meidän neuvolaa vai onko tämä ihan yleistäkin, mutta lääkäreiksi näyttävät hakeutuvan henkilöt, joilla ei ole minkäänlaisia sosiaalisia taitoja. Oletteko huomanneet samaa? En tervehditä, ei ohjeisteta, ei katsota silmiin, ei puhuta kuin ihminen ihmiselle jne jne. Ensimmäinen vaavimme tarkistus oli lääkärille, joka oli itsekin viimeisillään raskaana. Ja ihan totta, ymmärrän oikein hyvin, että siinä vaiheessa ”vähän väsyttää”, mutta pitäisikö sitten jäädä jo itsekin aikaistetulle mammalomalle? Lääkäri oli passiivinen, vastasi jokaiseen kysymykseen kutakuinkin emmävaantiedä ja kylmänkiskoisesti tarkisti pikkuneitimme ja sanoi hei hei. Jäin pohtimaan lähtiessä, että kaippa sitten tytöllä oli kehitysasteet kunnossa, kun ei mitään kertonut :O

Seuraava lääkäri olikin sitten pohjanoteeraus. Kävimme ensin neuvolan tädillä mittauttamassa neidin (PK-seudulla, kun ilmeisesti eivät mitkään neuvolan lääkärit ”osaa” mitata vauvalta painoa, pituutta ja päänympärystä – terveydenhoitaja osasi kertoa, että pohjois-Suomessa asia on toisin) ja siitä lääkärille. Olimme liikkeellä aamutuimaan, joten päivän ensimmäinen syöttö oli myöhässä ja neiti tietenkin nälkäinen. Odotimme lääkäriä puoli tuntia joka, kuten moni tietää, on vauvalle abaut elinikä. Mies kävi kysymässä lääkärin ovelta ystävällisesti, että ”tännekös me ollaan tulossa” ja lääkäri vaan totes, että aika on kymmenen minuutin päästä. Oltiin siis jo kymmenen minuuttia odoteltu eikä meillä ollut tietoa, mihin aikaan lääkäri ottaisi meidät vastaan. Arvoin siinä, että syötänkö vaikko enkö vai mitä tässä nyt tapahtuu ja päätin, että parempi syöttää, kuin kiusata pientä. Odottelimme siinä syödessä kymmenen minuuttia lisää, sitten toiset kymmenen. Lopulta kävin itse kysymässä olevalta, että miten on, oliko meillä sitä vuoroa. Siis 10 minuuttia ns. deadlinen jälkeen. Tähän lekuri selvästi harmistuneena tokaisi epäystävällisesti, että ”minä nyt luen täällä näitä teidän papereita, että sanon sitten, kun voi tulla”. Ahaa… no anteeksi, mutta olisihan tuon voinut sanoa jo miehelleni 20 minuuttia sitten -pohdin, mutta olin hiljaa. Palasimme odottelemaan. Kun sitten lääkäri viimein meidät otti sisälle, hän oli (tämäkin) hyvin omituinen. Ei katsekontaktia, ei hymyä, ei mitään kontaktia lapseen taikka meihin aikuisiin. Istuttiin siinä sitten hiljaa ja odotettiin, että mitäköhän sitten. Huone oli jäätävän kylmä, ja kun riisuessa neitiä siitä mainitsin, niin vastaus oli jotain epämääräistä ”joku jätti ikkunan auki”. Nice. Tyttöä selvästi palelsi. Tutkiessaan vauvaa, lääkäri ei puhunut meille eikä selittänyt mitä tekee, eikä sen jälkeenkään. Kyselin, oliko kaikki ok ja saisimmeko vatsaa ja ruokatorvea suojaavaa lääkettä, kun tyttö tuppaa pulauttelemaan paljon ja ruokaa nousee tuntien jälkeenkin syötöstä ylös, johon lääkäri kalseasti vaan tokaisi, että ”mistän tiedät?” Ööö… no siitä, että maitoa ilmestyy yhtäkkiä suuhun… Tässä vaiheessa minulla alkoi jo palamaan käämit, ihan tosissaan varsinkin, kun kaiken odottelun ja epäkohteliaan käytöksen jälkeen lääkäri vielä kehtasi sanoa, että kun hänen tulostin on nyt rikki, niin käyttekö pyytämässä terveyden hoitajalta mukaan paperiset ohjeet pulauttelusta. Jep, terkkari oli toisessa kerroksessa ja varmaan ihan hirveästi olisi lääkäriltä ottanut aikaa koputtaa naapuri oveen ja pyytää heitä tulostamaan, mutta katsokaas ei. Jälleen poistuimme paikalta tietäen yhtä vähän kuin tullessamme. Että ihan HV 

Joten siis Dear neuvola,
kiinnitättehän erityistä huomiota asiakaspalveluun ja muistutatte neuvolanne tätejä siitä, että raskaus on monille pelottavaa ja tunteikasta aikaa. Hormoonimyllerryksessä ei ole järkevää syyllistää tulevia äitejä taikka isiä – informaation saa varmasti helpommallakin läpi. Ja ennen kaikkea, lähetättehän kaikki lääkärinne sosiaalisten taitojen kurssille. Heidän tulisi ehdotomasti ymmärtää se, että heidän hoidettavinaan on ihmisiä, ei potilaskortteja taikka kasvukäyriä. Ja, kun ihmisille puhuu kuin ihmisille kuuluu, on kaikilla kivempi päivä ja asiakkaatkin (jotka muuten verojen muodossa maksavat myös lääkäreiden palkat) ovat tyytyväisiä. Ainakin suurin osa. Kiitos ja näkemiin.

Millaisia kokemuksia teillä on neuvoloista, neuvolan tädeistä ja/tai -lääkäreistä?

Jännää iltapuhdetta: Tehtävänäsi on selvittää ilman Googlea, milloin Vantaan neuvolaan pitää ensimmäisen kerran mennä/soittaa, kun raskaustesti on positiivinen. Aikaa on 10 minuuttia. Onnistuisko? http://www.vantaa.fi/

Kommentti: Löysin jo tiedon siis viime vuoden marraskuussa. Nyt kokeilin uudelleen. Luovutin.

PS. Kuva lainattu Kansallisarkistosta. Kuvassa Lastentautiopin professori Arvo Ylppö pitämässä demonstraatiota oppilailleen. Alma Mater -kuvasarja.