Kun elämä muuttuu…

Joku kumma sanoi joskus, että ”kun elämä täyttää päivät, jäävät muistiinpanot vajaiksi” ja näin tosiaan on. Bloggaajan hiljaisuuteni alkoi samoihin aikoihin, kun raskaustestin ruutuun ilmestyi plussa ja nyt se loppuu. Siis se hiljaisuus. Kaikkea kummaa on väliin mahtunut ihan alkaen siitä täydellisestä avuttomuuden tunteesta ”mä en tiedä mitään lapsista”, ”onkohan musta oikeasti äidiksi” aina jatkuen epätoivoon, onneen, ihmetykseen ja kaikkiin mahdollisiin tunteisiin, joita vain voi tulla vastaan. Ja siis ihan oikeasti, me halusimme lapsen, joten raskaus ei tullut siinä mielessä ns. puskien takaa, vaan iloisena asiana. Mutta jotenkin sitä kuvitteli tietävänsä edes jotain – väärin! Täysin märkäkorvana on joutunut opettelemaan ihan kaiken enemmän ja vähemmän kokemuksen kautta. Toki ystävilläni on lapsia ja toisilla jo useampanakin kappaleena, mutta kuitenkin… Monta kertaa on noussut mieleen, että mistä hitosta sitä löytäisi tietoa ja valitettavan usein se tietolähde on ollut keskustelupalstat. En muuten suosittele! Tai no lievennetään vähän, saahan sieltä vinkkejä moneen pulmaan, mutta ihan tosissaan. Jos katsoo kulkevansa vähääkään kultaista elämän keskitietä, kannattaa olla ainakin kova suodatin päällä ennen kuin ihan kaikkea uskoo.

Yritän tulevina blokkauksinani kasailla vähän johonkin malliin niitä ahaa-elämyksiä, joita koin niin raskauden aikana, H-hetken kohdalla ja sen jälkeen. Mikäänhän ei abaut mennyt niin kuin kuvittelin ja pahoittelen jo etukäteen, jos tekstit eivät tule täysin kronologisessa järjestyksessä. Ei voi mitään, juuri niin epäselvinä ne ovat päähäni tallentuneet. Pohdin pitkään haluanko oikeasti yleensäkään kirjoittaa mammailusta yhtään mitään, sillä aihe on vähintäänkin tulenarka ja siitä löytyy mielipiteitä ihan laidasta toiseen ennen kaikkea siksi, että raskaus ja äitiys koetaan voimakkaasti ja jokainen ihan tavallaan. Lisäksi monet, varsinkin raskauteen liittyvät asiat, voivat olla hyvinkin henkilökohtaisia, mutta what the hell – kerran jos toisenkin sitä tekee itsestään julkisesti arvosteltavan. Korostan kuitenkin nyt tässä kohtaa, että en ole mikään vauva-alan ammattilainen, en lääkäri taikka mikään muukaan totuuden torvi ja kaikki kommentit ovat omia kokemuksiani ja näin ollen siis täysin subjektiiviisia. Jos ja kun, niistä pahoittaa mielensä, niin pahoittelen. Asialle ei oikein voi mitään 🙂 Seuraavassa vähän fiilistä ennen tuevia julkaisuja:

Tein raskaustestin viime vuoden marraskuussa miehen ollessa työreissulla ja olin haljeta, kun näytössä vilkkui viivan asemasta raskausviikkoja. Fiilikset vaihtelevat suunnattomasta onnesta, hämmästykseen ja totaaliseen paniikkiin. Olimme yrittäneet lasta vasta muutaman kuukauden ja olin varautunut (jo ikänikin puolesta) siihen, että matka on kivinen ja piiiiitkä, vaan ei sitten ollutkaan :O Tunneskaala oli raskaustesti kourassa vähintäänkin laaja ja osittain kaikessa onnessaan myös ahdistunut. Pieni paniikki iski välittömästi ”onkohan musta kuitenkaan tähän, mitä jos mokaan jne jne” Mutta näin jälkikäteen olen päättänyt uskoa siihen, että kyseiset tunteet ovat ihan normaaleja ja jopa hyväksyttäviä eikä niistä tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa. Anyway, miehen tullessa takaisin kotio, olin ottanut kuvan testistä ja viinilasin kera (hänelle, ei minulle) istuimme sitten kuvaa tutkimassa yhdessä keittiön pöydän äärellä – herkkä hetki 🙂

Toisille naisille ei ilmeisesti raskaudesta tule juuri mitään ”oireita”, toiset taas keräävät lähes kaikki epämiellyttävät sivuvaikutukset. Arvanet, että kuuluin tuohon jälkimmäiseen populaatioon. Ensimmäisen 12 viikon kuvotuksesta selvittyäni muutuin täysin aivokuolleeksi zombieksi ja aloin tosissaan pohtimaan, että raskaus on sairaus. Lihoin älyttömiä määriä, vaikka en syönyt (ja siis ihan tosissaan!!!) enempää kuin normaalisti, kärsin pahoinvoinnin jälkeen kuolemaa lähentelevästä väsymyksestä, turvotuksesta, yleisestä vitutuksesta, itkupotkuraivareista ja muutamista muista ei niin imartelevista vaivoista eikä mistään hehkusta ollut tietoakaan. Ei tosiaan! Googlailin vaivoja aina sitä mukaan, kun niitä ilmaantui ja totesin pian, että lista on loputon. Yleisimmistä vaivoista löytyy tietoa paljon ja sitten on kasa niitä, joista tiedät, kun osaat kysyä. Mikäli yleensäkään haluat. Kuten peräpukamista, jotka eivät tulekaan – no perään – vaan sinne mistä pienokaisen pitäisi putkahtaa. Nice. Yök. Ja sitten ne kaikki kehon muutokset – huh! Jossain vaiheessa raskautta mietin, että tyyppi, joka tuijotteli minua peilistä takaisin päin, ei tosiaankaan ole minä. Eikä mitenkään hyvässä mielessä.

Vauva potkii, ihanaa! Niinhän se olisi ollut, jos sen olisi tuntenut. Istukkani oli suoraan vatsapeitteitä päin, joka pehmensi potkuja niin paljon, että miitä piti oikein metsästää ja välillä makasin kyljelläni ”tönimässä” mahaani, jotta olisin tiennyt onko vaavi vielä hengissä vai ei – hieman hermojaraastavaa. Monet ystäväni ja tuttavani muistelivat haikeasti sitä raskausviikkoa, jolloin vaavi potkaisi ensimmäisen kerran ja minä mietin, että mikä minussa on vialla, kun mitään ei tunnu. Ihan loppumetreille saakka olin autuaan tietämätön, millaisia Baby showereita vatsassani järjestettiin. Synnärillä kätilöt kysyivät aina ”tuntuuko potkut” ja lopetin selittämästä kolmannen kätilön kohdalla, että kun ei tunnu, mutta sehän on normaalia minulle. Vastasin vaan, että juu ihan on perussettiä. Mutta niistä jutuista vähän myöhemmin. Siihen saakka…