Imetyshän on helppoa, eikö? Äidinmaitohan on vauvalle elintärkeää ja imetys onnistuu kaikilta, sillä näin luonto on sen tarkoittanut… No niinhän sitä luulisi! Olin pohtinut raskausaikana kaikenlaisia eri skenaarioita: Miltä elämä sitten tuntuu, kun on vauva. Millaista on imetys, ja miten pienen nyytin kanssa käperrymme sohvan nurkkaan imettemään ja ihastelen siinä sitä kuuluisaa vauvan tuoksua. Pelännyt ja toivonut, odottanut ja kauhistellut. Varmaan ihan sitä normi kamaa, jota kaikki äidiksi ensi kertaa tulevat käyvät läpi, kun kokemusta ei ole. Luulen, että jännittelin kaikkea raskauskiloista vaippojen vaihtoon – vaan en imetystä. Ajattelin, että se menee ihan kuin itsestään, vaikka hieman pelonsekaisesti suhtauduinkin synnytyssairaalan maineeseen imetykseen painostajana (olin jälleen lukenut niitä keskustelupalstoja), paikkana jossa lapsen annetaan huutaa nälissään mikäli äidiltä ei maitoa irtoa heti (ja harvoilta kait irtoaa, kun maito nousee rintoihin muutamassa päivässä – tai näin olen lukenut). Mutta kuitenkin uskoin vakaasti, että maitoa tulee ja sitten vaan imettelemään. Virhe, taas.

Ideaalimaailmassa synnytyksen jälkeen nostetaan vaavi äidin rinnalle ja siitä pikkuinen sitten hajustellen löytää tiensä ruokavarastojen luokse. Niin ideaalimaailmassa. Meillä keisarinleikkauksen jälkeen keskosvauva kiidätettiin niin vilkkaasti omalle osastolleen, että en kerinnyt edes tyttöä nähdä, vaikka yrittivätkin vilauttaa häntä heti ulospäästettyään. En nähnyt kuin hiustupsun. Ja ensimmäinen ihokosketuskin tuli vasta tuntien päästä piuhojen kera. Tytölle annettiin osastolla nenämahaletkun kautta ruokaa ja tulevien päivien aikana minä sain kyllä syöttää häntä, mutta letkulla. Yritin uutterasti sairaalassa pumpata maitoa ja jopa imettääkin heti, kun suurimmasta osasta piuhoja päästiin. Ei onnistunut. Vaavi oli pieni ja heikko, eikä saanut imuotetta eikä jaksanut imeäkään kunnolla ja minä itkua tihrustaen stressasin kaikesta. Pumppasin ja pumppasin ja puuuumppasin ja yritin käynnistää maidontuotannon, mutta… Tulihan sitä vähän, mutta ei milloinkaan kunnolla ja mitä enemmän strassasin sitä, että maitoa ei tule, sitä vähemmän sitä sitten tuli. Sairaalassa muutama hoitaja yritti opettaa oikeaa otetta, asentoa, tapaa ja vaikka mitä, mutta päädyimme nännikumeihin, jotta neiti saisi edes jotain otetta (siis niihin, joita neuvola EI suositellut, kts Dear neuvola), mutta aikalailla räpellystä oli koko touhu. Tyttö itki ja minä itkin ja isä katsoi onnettomana vierestä. Yritettiin kotona mahallaan ja istuvaltaan, kylellään ja imetystyynyn kera, mikään ei toiminut. Päätin, että pumppaan sitten kaiken mitä tulee ja syötän pullosta. Hiljalleen kotona kuitenkin maito ehtyi vaikka heräilin yölläkin pumppaamaan.

Sairaalasta meidät päästettiin kotilomille viikon jälkeen synnytyksestä (minähän olin ollut sairaalassa nyt siis kolme viikkoa) ja kotiloman jälkeen saimme jäädä kotiin meidän pienen neiti Kesäheinän kanssa, joka painoi tuolloin alle 2 kiloa. Pieni rääpäle <3 Ruoka-aikamme oli aina, tarkkaan 2h välein ja sitten 3h välein. Nukkui pienokainen tai ei. Painoa oli saatava. Synnytyssairaalassa minua ei painostettu imettämiseen, vaan päin vastoin korostettiin, että nyt on lapsen kasvaminen ja ruoka tärkeintä ja jos ei tule maitoa rittävästi, niin sitten korviketta. Kuukauden imetystaistelun jälkeen olin henkisesti niin poikki, katki ja pinossa, että väänsin itkua jo pelkästään ottaessani rintapumpun käteen. Kiukuttelin miehelleni ja tunsin itseni entistäkin huonommaksi äidiksi. Ensin se ei saa muksua ulos itsestään ja sitten ei onnistu edes ruokkimaan! Luuska! Neuvolassa Irma kyseli kuulumisia ja yritin kertoa ihan kaunistelematta miltä tuntuu. Ihana Irma auttoi jälleen ja sanoi, että nyt pitää ottaa järki käteen ja katsoa isompaa kuvaa. Että ruoka se on tärkeintä ja vaikka kuka sanoo mitä imetyksestä, niin sitä ei voi kiistää, että ilman ruokaa vauva voi huonommin, kuin korvikemaidon kanssa (no eihän tuota käy kiistäminen…). Äidilliset neuvot purivat ja jotenkin hyväksyin sen, että imetys ei meidän kohdalla nyt sitten vain onnistunut ja sillä selvä – vika ei ole minussa tai siinä etten yrittänyt tarpeeksi. Melkein olen jo uskonut itsekin tuon. Ehkä joku päivä.

Juttelin ystäväni kanssa suomalaisesta kulttuurista, joka elää syyllisyyden taakalla – ihan perus kristillistä kasvatusta. Jos joku muu ei syyllistä, niin hoidamme itse sen oikein mallikkaasti. Kannamme ristiä mukanamme ja ruoskimme itseämme milloin mistäkin. Syömisestä, syömättömyydestä, laihduttamisesta, liikunnan vähyydestä tai siitä, että liikuntaan kuluu liikaa aikaa, joka on pois perheeltä jne jne. Äitiydessä sitä syyllistämistä vasta löytyykin. Imetys, paino raskauden aikana tai sen jälkeen, vauvan aktivointi, hoitaminen, huomioiminen, oman ajan tarve (tämä on varmaan yksi pahimmista – olen huono äiti, jos haluan aikaa itselle). Lista on loputon. Tunnistan itsessäni syyllisyyden kantajan leiman. Olen siinä hyvä. Mutten haluisi olla. Haluisin olla itseäni kohtaan armelias ja hellä. Ja oppia hieman helpommalla sen ymmärryksen ja hyväksynnän, kun kaikki ei mene niin kuin pitäisi. Elämässä harvoin. Äitiys varmasti opettaa minulle tuota taitoa kovalla kädellä nyt ja jatkossa. Synnytys, imetys, raskauskilojen karistus – mikään ei ole mennyt niin kuin piti tai luulin. Kaikille teille kanssa siskoille – paljon lämpimiä ajatuksia ja hyväksyntää. Kukin meistä tablaa tavallaan ja keikkuu kuten haluaa. Älkää antako muiden tai itsenne masentaa. Jos ja kun niille keskustelupalstoille eksyy, niin pitää muistaa, että äitiydestä on aina voimakkaita mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Imetyksestä myös. Usein rivien välistä kaikuu täysimettäjien raaka ajattelumaailma siitä, että vain imetys on oikein ja hyvä. Ja ihan varmasti onkin niin, että äidinmaito on se kaikkein paras. Mutta, kun sitä ei vain tule, niin toivoisin ymmärrystä myös silloin. Aina ei arpaonni osu kohdilleen. Ja tietäen, että myös itse olen kasvanut sekä lainatulla äidinmaidolla että korvikkeella, niin yllättävän hyvin olen kasvanut. Ja mieheni, joka on täysimetetty, on meistä se, joka on enemmän kipeänä ja flunssaisena ja lapsena sairastanut tsiljoona korvatulehdusta. Joten ehkä onnetar ei ollut hänelle sitten kovin suosiollinen vaikka maitoa saikin. Epäilyt siitä, onko äidinmaidolla positiivista vaikutusta älykkyyteen jäävät hämärän peittoon, ainakin meillä. Mielestäni olen ihan älykäs, mutta ehkä onkin tyhmän ihmisen vikaa se, että luulee olevansa jotenkin ällillä avustettu 😀

Inernettihän on täynnä imetystietoa, mutta itse lueskelin seuraavia sivuja (ehkä niistä on apua teille muille, vaikkeivat minua avittaneetkaan):
www.imetys.fi
www.vau.fi
www.bebesinfo.fi