Äitiysloman viimeisillä viikoilla paahdoin töissä töitä pois alta, koulutin äitiyslomasijaistani ja voin olosuhteisiin nähden vallan mainiosti. Väsymys oli viimein poissa, masuasukki (kuten keskustelupalstoilla pientä ihmisen alkua tuppaavat kutsuvan) rauhaisa – johtuen siitä istukasta, joka oli edessä kts. aikaisempi poustaus – ja ne ormaalit raskausvaivat, no olivat tietenkin läsnä, mutta niidenkin kanssa oppi elämään. Suunnittelimme remonttia, joka alkaisi uudessa kodissamme ja aikatauluttelin kaikkea maalien valinnasta hanojen hakuun äitiysloman alkumetreille. Viimeisen työviikon pyörähtäessä käyntiin kesäkuun alussa, oli hommat vallan mallillaan ja ajattelin rennosti fiilistellen kuitata usean vuoden ylityöpainotteiset toimistopäivät tauolle. No, kuten arvata saattaa, toisin kävi…

Kammoan kipua. Siis ihan tosissaan. Olen hyvin kipuherkkä ja vuodattelen kyyneleitä jo yleensä kolhaistessani varpaan kynnykseen. Toiset ihmiset kait ovat enemmän kipuilijoita kuin muut. Flunssat yms kestän kuin nainen konsanaan, mutta kipu – OMG. Harvapa siitä pitää. Synnytystä olin miettinyt lähinnä kauhulla ja jutellut neuvolan tätimme kanssa peloistani ihan avoimesti. Irman ehdottaessa synnytyspelkokäyntiä synnytyssairaalassa suhtauduin asiaan hyvinkin skeptisesti, sillä väitin (ja väitän edelleen), että ihminen, joka pelkää vaikkapa hämähäkkejä (fobia, jota en ole koskaan ymmärtänyt – nehän ovat meihin verrattuna millin mittaisia ja useimmat ihan hienoja katsella karvaisine jalkoineen) ei lopeta niiden pelkäämistä, vaikka kuinka joku selittäisi, että ihan tosissaan ne ovat 1:1000 osan kokoisia ja Suomessa varsinkin myrkyttömiä jne jne. Ei auta. Menimme kuitenkin pelko”polille” ja ihme kyllä, vaikkei kauhu nyt täysin poistunut, niin helpotti edes hieman. Huomasin, että suurin osa pelostani liittyi nolouden tunteeseen, ei niinkään kivun pelkoon. Ja onhan koko homma nyt jokseenkin ällöä. Tulee eritteitä ja makaat täysin tuntemattomien ihmisen silmien alla aatamin asussasi ja todennäköisesti huudat ja mahdollisesti myös oksennat. Juu juu ja lopussa kiitos seisoo, mutta oikeesti. Kuka synnytystä odottaa innoissaan – vauvaa kyllä, oheistuotteita ei. Synnytyspelkokäynnillä mietittiin ja kirjattiin kätilön kanssa yhdessä ajatuksia siitä, millainen olisi se ideaalisynnytys ja kaikki tekstit tallennettiin synnytyssairaalan arkistoihin. Ehkäpä pelkoa lievittikin eniten se, että käynnillä luotiin illuusio siitä, että tilannetta voisi jotenkin kontrolloida. Mies oli mukana käynnillä ja hänkin tykkäsi – kaippa tuo oli jännittänyt myös tilannetta, vaikkei siitä puhunutkaan.

Anyway. Meillä siis remontti alkamassa, edellinen asunto oli myyty alta ja olimme evakossa äitini luona. Suunnitelmahan oli, että homma saadaan nippanappa hoidettua pois alta ennen kuin laskettuaika koittaa. VIRHE! Ja ilmeisen yleinen, jos uskoo kätilönä toimivaa ystävääni ja miksemme uskoisi. Moni nainen rehkii ja stressaa itselleen ennen aikaiset supistukset, joten malttia siskot! No niinhän siinä sitten kävi, että viimeisen työviikkoni alkaessa, istuimme mieheni kanssa rauhakseltaan syömässä iltapalaa äitini keittiössä, kun tunsin outoa…hhmm… sanotaanko nyt vaikka kosteutta housuissani ja arvasin heti, mistä oli kyse. Eikä mitä, ensin vessaan toteamaan ”tuhot” ja sitten kaivelemaan neuvolasta saatua lappua, jossa neuvotaan mitä tehdä, kun ennen raskausviikkoa 36 tapahtuu jotain lapussa listatuista ja siellähän se seisoi: Ota yhteyttä synnytyssairaalaan, jos epäilet lapsivesien menneen. Voi räkä! Olin raskausviikolla 33. Eikä muuta kuin soittamaan ja siitä sitten yön pimetessä sairaalaan käymään. Epäilin, että kotio ei tältä reissulta varmastikaan enää yhdessä palassa tulla ja tutkimusten jälkeen lääkäri totesi ihan samaa. Muutama kirosana tässä kohdin ja antibiootitippaa käden selkään kiinni. Siinä sitten aamuyön tunteina listasin mielessäni kaikkea mitä jäi kesken tai tekemättä kokonaan, jotta en olisi murehtinut vauvan olotiloja kuivuneessa ympäristössä.

Koska raskausviikkoja oli vielä niin vähän, jouduin vuodelepoon synnytyssairaalan päivystykseen – siis sinne, jonka kautta suurin osa synnyttäjistä kiertää. Kolmen hengen huoneessamme vaihtuvuus oli tiuha, ja yöt menivät usein kuunnellessa verhon takana puuskuttavaa synnyttäjää/synnyttäjiä. Voin sanoa, että hermojaraastavaa. Päivistyksen kätilöt tulivat tutuiksi ja moni kävi tervehtimässä aina vapaapäivältään palattuaan ”Täällä vieläkin. Älä huoli, ei sinne ole kukaan jäänyt”. Ensimmäinen viikko toivottiin, että vaavi kypsyy sisällä ja sain kortisonia kankkuihin neidin keuhkojen kypsyttämiseksi. Makasin ja makasin ja tuijottelin ikkunasta Suomen kesän ensimmäisiä hellepäiviä. Mies kävi joka päivä, joskus kahdestikin, mutta kyllä mieli musteni joka päivä vähän enemmän. Kun RV 34 alkoi, aloitettiin synnytyksen käynnistely ja juttelin pediatrin kanssa siitä, millaisia vajaavaisuuksia pikkuisella olisi, jos olisi. Nukuin huonosti, itkeskelin paljon ja laskin päiviä. Kohtuullisen kamalaa.

Synnytyksen käynnistäminen aloitettiin Balonki-menetelmällä, jossa katetri viedään sisätutkimuksessa kohdunkaulan sisäpuolelle lapsivesikalvojen ja kohdun seinämän väliin. Katetrin kärjessä oleva balonki täytetään nesteellä, jolloin balonki asettautuu sikiön tarjoutuvan osan ja kohdunkaulan sisäsuun väliin. Tämä pehmeä nestepallo kypsyttää ja laajentaa kohdunkaulaa paikallisesti lääkkeettömästi. Itse laitto oli lähinnä ällöttävää, kuten mielestäni jokainen gynekogoli-tarkistuskin, mutta kivutonta. Kipu alkoi vasta, kun nestepallo alkoi painamaan kohdunkaulaa ja sitä piti kiskoa alaspäin. Menkkakivut kertaa 10. Katetri oli teipattuna jalkaani, joten vessassakäynti oli suoritus sinänsä. Yleensä balonki ”valuu” ulos, kun kohdunkaula on pehmentynyt. No ei valunut. Lääkäri totesi, että viimeksi kaksi vuotta sitten hänellä oli potilas, jolta balonki piti poistaa tyhjentämällä se. Kiitti – helpotti paljon. Balonkia pidettiin ma-ti sisällä ja sen jälkeen siis otettiin turhana pois. Seuraava vaihe. Prostaglandiinitabletti emättimen pohjukkaan. Siis lisää gynekologisia toimenpiteitä. No, mutta tärkeintä oli nyt saada synnytys käynnistymään. Tiistaina siis pilleri sisään ja odottelua muistaakseni 6 tuntia ja seuraava puolikas. Ei mitään. Prostaglandiini aiheutti tiistai yöksi hyvin kivuliaita supistuksia ja toivo heräsi – josko sittenkin! Lääkäri tutki tilanteen yöllä ja totesi, että nämä nyt ovat tälläisiä lääkkeen aiheuttamia täysin tehottomia supisteluita. Et ole edes sormelle auki. Sain nukkua yhden yön tyhjässä huoneessa, kun omassani oli kaksi tekemässä synnytystä (huutoa, puuskutusta, vaikerrusta ja päivystyksen lääkkeiden jälkeen synnytysosastolle siirtyminen) ja minä olin valvonut melkein viikon jo niitä kuunnellen. Harmi, että supistelut valvottivat, uni olisi tullut tarpeeseen… Keskiviikon valjetessa tilanne oli edelleen sama. Siis kaikki paikat kiinni ja closed. Lääkäri puhkaisi vielä loputkin kalvot (alkuperäinen reikä, josta vedet olivat tiputelleen pitkin viikkoa ulos, oli ilmeisesti jossain vähän ylempänä), mutta sekään ei auttanut. Keskiviikkona minut siirrettiin synnytysosastolle oksitosiinille. Joka kuulemma lähes sata varmasti käynnistää. Niin, no minä olin tietenkin poikkeus. Synnärillä kokeiltiin ensin isompaa annosta prostaglandiinia ke-to ja torstaina aamusta aloitettiin oksitosiini. Se auheutti lähinnä pientä värähtelyä supistusmittareissa, mutta ei sen kummempaa. Saimme luvan lähteä kävelylle ulos ja istuskelimme puiston penkillä minun volottoaessa kaiken kansan pällisteltävänä. Ihan rikki. Olinko niin huono, etten edes lasta saanut ulos. Ihan järjettömiä ajatuksia, mutta väitän, että kidustuskeinonakin käytetty valvottaminen oli osasyynä ahdistukseen. Ja tietenkin pelko vauvan hyvinvoinnista. Ja synnytyksestä. Tai sen alkamattomuudesta. ARG!

Palattuamme takaisin sisälle, kätilö sanoi, että näyttää siltä, että minut siirretään takaisin päivystyksen puolelle, kun synnytysosastot täyttyvät. Se oli kuin kylmä isku vasten kasvoja. Takaisin? Siis siihen huoneeseen, jossa olin kuunnellu 12 naisen synnytystuskia viimeisen puolitoista viikkoa?!? (ihan totta, laskin) Itkin ja näytin varmaan niin epätasapainoiselta, että kätilö sanoi puhuvansa lääkärin kanssa vielä. Lääkäri oli ymmärtäväinen ja saimme vielä yhden yön armonaikaa. Siis vielä kokeiltiin lääkitystä. Perjantai aamuna tiesin, että mikään ei ollut muhinut mihinkään suuntaan. Kivikohtu, kuten kätilöystäväni sanoi. Lääkärin tullessa aamukierrokselle, naamastani näkyi, että nyt alkavat tämän rouvan viimeiset järjeshivenet olla käytössä. Lisää sisätutkimuksia ja jälleen toteamus, ettei mikään ollut auki yhtään sen enempää. Lääkäri (ihana rakas pelastava lääkäri) totesi, että eiköhän nyt olla kokeiltu kaikki mahdolliset keinot ja käytetty kaikki lääkkeet, että mitä olisin mieltä sektiosta. Hengittelin helpottuneena. Kyllä, sektio käy, kunhan tämä nyt vain menee eteenpäin! Pääsimme sektioon vielä samana aamupäivänä ja puolen päivän paikkeilla meillä oli tytär. Menemättä sen syvemmin verisiin yksityiskohtiin sanon, että maatessani leikkaussalin pöydällä miehen pidellessä kädestäni ja kuullessani ensimmäisen parkaisun itkin vähän lisää 🙂 Kuinka yllättäen. Enkä miettinyt hetkeäkään, että leikkaussalihenkilökuntaa oli paljon ja minä ilki alasti alavatsa auki siinä kaikkien keskellä. Heräämössä odottelin innokkaana vaavin näkemistä ja rintaruokintaa ja sylissä pitämistä, vaikkei minulla ollut mitään käsitystäkään siitä, oliko hän lämpölampun alla vaikko keskoskaapissa vaikko mitä. Muutama tunti ja minut kärrättiin omalle osastolle, jossa mies jo odottelikin kännykkäkuvien kera. 1940g, 44 cm ja täynnä piuhoja, mutta terve, varpaita ja sormia oikea määrä jne. Hoitaja toi tullessaan ohjeita ylösnousemisesta, vessassa käynnistä jne. Kun pääsen ylös, kun olen käynyt pissalla, saamme lähteä vauvaa katsoman. Mutta vielä ei saanut edes yrittää. Makasin yhteensä 6h (LASKIN!) ennen kuin sain luvan kokeilla sängystä poistumista. Arvaatteko sattuiko – öööh… kyllä. Hampaat yhteen ja jotenkin kiemurtelin ylös – vessaan vaikkei ollut hätäkään ja homma hoidettu. Kävelin käytävää pitkin omin pikku jaloin kumarassa kuin vanha mummo, mutta kävelin. Hoitaja ihmetteli sisukkuutta. Sanoin, että melkein kaksi viikkoa täällä saa kenet tahansa yrittämään vähän enemmän.

Korvasiko neidin syntymä kaiken tuon? No tietenkin! Tuhatmiljoonakertaisesti. Mutta (ja nyt tulee se mutta) en voi rehellisesti sanoa, että kaikki tuo edellinen painui unholaan – kuten jotkut sanovat ettei synnytyskipuja edes muista, kun saa vauvan syliinsä. Tai ehkä siinä se olikin. Sain pidellä vauvaamme sydänkäyrämittareiden nenämahaletkujen ja hengitysputkien kanssa hetken sylissäni, mutta olisiko kaiken unhoittamiseen tarvittu pidempi aika? Välitön ihokontakti? Kuten maidon tuotannon todelliseen käynnistymiseenkin (mutta imetyksestä sitten toisella kertaa). Sen voin sanoa, että kaikki oli sen arvoista ja olisi ollut enemmänkin, joten ehkä jätämme asian tähän. Kaikille teille odottajille kuitenkin toivotan roppakaupalla rohkeutta – sitä tulette tarvitsemaan.