Minä olin kahdentoista, kun me maalle muutettiin ( eli kiusatuksi tulemisesta )
http://www.lily.fi/blogit/olisi-kamalaa-paskoa-alleen/puhutaanpa-hetki-kiusatuksi-tulemisesta
Linkin takaa paljastu tarina kiusatuksi tulemisesta. En tahdo matkia, mutta laitan oman tarinani tänne ( älkää tuomitko ). Olin melkein kirjaimellisesti kaksitoista kun perheeni muutti maalle. Uusi koulu, uusia kavereita, kivaa, ajatteli teini-ikäinen minä. Toisin kävi, koulu tosin oli uusi, mutta kaverit jäivät puuttumaan. Pieni paikkakunta, sisäänpäin lämpeävät piirit, mahdollistivat sen, että melkein heti ensimmäisestä päivästä lähtien, sain kuulla seläntakanani huutoja ”MUUUU, lehmä, paska haisee!” Kerran, aprillipäivänä, ”luokkakaverit” vaihtoivat pulpettini erään pojan kanssa, jota pelkäsin ja inhosin. Olin helppo kohde, koska olin uusi, tissini olivat kehittyneet jo ja minulla oli silmälasit.
En kertonut kenellekään, en uskaltanut. Sain lopulta olla vuoden rauhassa kun kiusaajat menivät yläasteelle.
Mutta yläasteella, meno jatkui. Pelkäsin jatkuvasti joutuvani mokutetuksi. Pelkäsin, että eräänä kauniina päivänä olisin joutunut nuolemaan kiusaajieni kengät jos he niin olisivat päättäneet. Eräänä iltapäivänä, linja-autossa matkalla kotiin, eräs pahin poika luokaltani, heitti hiuksiini räkäklimpin. Kävelin koulussa jatkuvasti seinänvierustoja pitkin. En kertonut kenellekään, kunnes eräänä päivänä en jaksanut enää enkä tahtonut mennä kouluun, Kaikki paljastui.
Toiselle asteelle mennessäni, jouduin omanikäisteni kiusaamaksi. Eräs heistä muunmuassa uhkasi hakata minut sairaalakuntoon, koska olen aika kova hikoilemaan ja olin ollut päivän kuumassa keittiössä.
Opiskellessani matkailualaa, ensiapukurssilla, meillä oli elvytysharjoitus. Minun vuorollani, en saanut puhallettua aluksi tarpeeksi paljon, joten nauraen totesin, että tämä nukke taitaa olla kohta kuollut. Takaani kuulin ”luokkakaverini” toteavan toiselle jotain tyyliin ”Se taitaa olla jo kuollut”.
Olen ollut joka koulussa enemmän tai vähemmän kiusattu. Viimeisimmässä, jouduin 15-16 vuotiaan silmätikuksi. Missään en ole ollut kovin suosittu. Viimeisimmässä koulussa, eräs opettaja sanoi, että värini on sininen koska olen jotenkin vetäytyvä. Kerroin hänelle tarinani ja totesin, että olen oppinut ikäänkuin sulautumaan taustaani, ettei kukaan huomaisi minua, niin on ollut helpompaa minulle. Kukaan ei ole koskaan tahtonut minua ryhmätyöryhmäänsä, enkä ole itseäni pakottanut.
Jokaisessa koulussa odotin aina pelolla ryhmätöitä, vaikka muut niitä tahtoivatkin tehdä.
Edelleenkään en tunne oloani mukavaksi teinien lähettyvillä, koska pelkään/ajattelen heidän nauravan minulle. Olen pyöreähkö enkä käytä muotivaatteita, en omista hienoa puhelinta enkä meikkaa. Asun yksinäni, kahden ( 2 ) kissani kanssa eikä minulla ole poikaystävää, koska en tiedä, mitä portugalilaisen kanssa tapahtui/tapahtuu. Haluaisin toki kumppanin, mutta oma seksuaalinen suuntautumiseni taitaa tehdä siitä sulan mahdottomuuden. Jos alan jutella jonkun kivan tyypin kanssa netissä, minusta aina tuntuu siltä, että he kuitenkin jättävät minut. Panikoidun, jos en kuule heistä viikkoon.
Koko kiusattunaoleminen, on aiheuttanut sen, että minulla ei juurikaan ole itsetuntoa, omanarvontuntoa, miten se nyt sanotaankaan. Portugalilainen oli ensimmäinen joka hyväksyi minut kokonaan sellaisena kuin olin. Kaikki tämä vaan syö luottamusta myös miehiin.
Kaikki tämä on myös aiheuttanut sen, että pelkään, kuten linkin takaa paljastuva kirjoittajakin, että kaikki nauravat minulle selkäni takana, vaikka edessäpäin ollaankin niin kilttiä ja mukavaa. Pelkään uusia ihmisiä, vaikka olen opetellut tekemään sen ensimmäisen juttelualoitteen.
Olen kuullut sanonnan joka menee suurinpiirtein, että kiusaaja unohtaa, mutta kiusattu ei ikinä. Tämän totesin jokunen vuosi sitten, kun eräs kiusaajistani tuli pelaamaan sählyä samassa ”joukkueessa” kuin minä. Hän ei muistanut minua, minulle tuli oitis epämukava olo, kunnes totesin, että hän on ihan ok tyyppi, muuttunut sitten viime näkemän. Annoin hänelle anteeksi siinä paikassa, vaikkei hän sitä pyytänytkään.
Tämä oli minun tarinani.