Minä kaipaan niin juttuhetkiämme. Kaipaan sitä, että sanat vain solisevat suustani, että saan sanoa ne. Kaipaan jotakuta, kenelle vain jutella. Nyt, kun istun elokuun hämärtyvässä, viilenevässä illassa, minulla ei ole ketään, kenelle sanoa yhtään mitään. Ja sanat vain pakkautuvat huulieni sisäpuolelle, odottamaan sitä, että saan ne sieltä tipauttaa ulos. Mutta sinä et ole kuulemassa niitä, joten minun on vain pidettävä ne sisällä. Hiljaisuus vain jatkuu ja jatkuu. Ja pelkään, että sen vain pitkittyessä, tulen mykäksi enkä osaa enää puhua. 

Anteeksi, että olen olemassa. Anteeksi, että tahdon jutella sinulle, sinun kanssasi. Anteeksi, että haluan kuulla sinun ääntäsi. Anteeksi etten osaa, etten saa sinuun mitään kontaktia. Anteeksi, että kaipaan. Kaipaan sinua, kaipaan meitä, kaipaan jutteluamme, se oli niin vaivatonta. 

Jos joskus vielä muistat, että olen olemassa ja päätät rikkoa hiljaisuuden, saatat kokea sanatulvan, joka karkottaa sinut uudelleen. Tai saatat törmätä hiljaisuuden muuriin, koska en osaa enää puhua. 

Anteeksi. 

hiljaisuus…….