Äiti meni töihin

Niinhän siinä sitten kävi. Kesän taittuessa syksyyn loppui myös äitiysloma, tai no vanhempainvaapaa, jonka äiti meidän perheessä käytti, ja edessä oli vaikeita valintoja: jäisikö kotiin vielä vai pitäisikö jo lähteä töihin?

9kk poikanen oli jo Iso Poika, mutta kuitenkin vielä niiiin niiiin pieni, niin pehmeä, ettei töihin lähtö silloin mun mielestä tullut kuuloonkaan. Eihän kukaan muu edes voisi ymmärtää, miten hän kommunikoi ja viestittää tarpeistaan Ei, ei millään. Mun pieni. <3 …Jos sitten joskus tulevaisuudessa, vuodenvaihteessa. Ehkä.

Eipä mulla silti ollut tiedossa paikkaakaan mihin mennä. Silloinen työnantajani kun lähetti (tai pisti toimistotädin lähettämään) muutama päivä raskausuutisten jälkeen irtisanomislapun sähköpostiini taloudellisiin ja tuotannollisiin syihin vedoten.  Mikäs siinä sitten, syyt olivat olemassa, joten tähän oli tyydyttävä.  Ja Tadaa!: Irtisanomispäivä oli 1kk ennen äitiysloman ensimmäistä päivää, eli sopivasti kaiken maailman karenssien ja kesäloman verran…

En ollut koko aikana kotona ollessa uhrannut tulevalle työnhaulle ajatusta, mutta aika ajoin minua muistuteltiin avoimeksi tulleista paikoista. Milloin asialla olivat vanhempani milloin mieheni ja välillä jopa (pelkkää hyvyyttään minua ajattelevat) ystäväni. Jotenkin se työnhaku kuitenkin vielä touko-, kesäkuussa tuntui kovin kaukaiselta, vaikka oikeasti aika kolkutteli jo oven takana. Pari hakemusta sain aikaan, mutta todellisuudessa niihinkin olisi voinut panostaa enemmän, jos olisi oikeasti töihin halunnut.

Pikku hiljaa ajatukseen töihin menosta oli kuitenkin totuteltava, ja niin tie kävi äippäloman loppumetreillä työkkäriin. Ajattelin, ettei sen työn löytymisellä olisi niin kiirettä. -Jos sitten tammikuussa alkaisin katsella tosissani. Olihan mulla kaikista paras homma juuri nyt!

Kuinka ollakkaan, elämä päätti toisin. Kuukauden päivät työkkärin kirjoilla olleena ajauduin joku päivä puoli vahingossa mol:n sivuille selaamaan avoimia paikkoja ja siellä se oli. Ilmoitus Juuri Minulle. 

Siitä alkoi kovin koskaan itseni kanssa käymä taistelu.

”APUA! Poitsu on vielä niin pieni, mun piti olla kotona vielä ainakin 3 kk pitempään. Mä haluan sitäpaitsi jäädä kotiin, en mä halua vielä kuoriutua tästä äiti-lapsi maailmasta! ..Millasena kaikki muutkin mua sitten pitää, jos hylkään lapseni? Kiintymysvanhemmuuden (anteeksi minkä? Rakastan minäkin lastani), liinojen ja kestojen nimeen vannovat äiti-ihmiset lynkkaavat mut alta aikayksikön.  En mä halua olla huono äiti.”

Sitten kuvaan astui vielä huono itsetuntokin:” Ei ne kuitenkaan edes halua mua sinne töihin, en mä enää osaa mitään, ei mulla oo edes siistejä vaatteita enää…”

 Jatkoin kaikesta huolimatta haaveilua uudesta tehtävästä: ”Vaikuttaisko se 3kk kotona oikeasti asioihin? Toi paikka ainakin menisi sillä aikaa sivu suun ja joudun kuitenkin johonkin p*skahommiin, kun rahat loppuu, jos vielä jään odottamaan. Asuntolainakin painaa kyllä päälle ja sieltä sais rahaa. -Eikä toi astianpesukoneen täyttäminenkään oikein vastaa mun mielikuvaa haastavasta ja mielenkiintoisesta arjesta, ei ei ei.  Tuo poikakin kaipaa jo päiviinsä _jotain_ enemmän. -Kerho riittäisi. MUTTA KUN.. mä en ole kerhoilija tyyppiä.”

Ja lopulta sain päätöksen tehtyä. Yritän ainakin, tosissani tällä kertaa. Ei työnteko musta huonoa äitiä tee, vaan päinvastoin; se tuo kotiin onnellisen ja läsnäolevan äidin!

Niinpä lähetin hakemuksen eräänä syyskuun alun iltana , sähköpostilla juuri ennen nukkumaan menoa ja jäin odottamaan. Seuraavana aamuna 8.o5 puhelin soi: ” Koska pääsisit haastatteluun, ehkä jo tänään?”

Hei nehän haluaa mut, Jeee! En olekaan menettänyt kasvojani työmarkkinoilla!

Tuosta puhelusta on nyt 3,5 kk.

Sovittiin uuden työnantajani kanssa, että aloittasin työt 1.11.2012. Sain siis pari kuukautta armon aikaa ja ehtisin rauhassa järjestää lokakuun puolessa välissä syntyneen poikani 1-vuotisjuhlat juuri siinä mittakaavassa kuin halusin! Mahtavuutta!

Ja vielä lisäksi mieheni lupasi jäädä joksikin aikaa  kotiin aloittaessani(todellisuudessa tätä kesti viikon) , jotta poikamme sai ensin totutella olemaan päivisin ilman äitiä, ennen kuin hänet vietiin ulkopuoliseen hoitopaikkaan.

Nyt olen päässyt jo kunnolla sisään työelämään ja-porukkaan. Nautin tästä ja motivaatiokin on huipussaan. Lapsikin on sopeutunut hienosti hoitopaikkaansa ja vaihtelevaan elämään. Aamullakin vaatteita pukiessa hän ilmoittaa aina terävästi: ”Hoitoon.” 

Näyttää siltä, että tämä valinta oli meille Se Oikea.