Hoitoon, hoitoon…mutta minne?

Mitä niitä vaihtoehtoja oikeastaan on edes olemassa? Ja mitkä niistä on tarjolla täällä meidän pikkukylässämme?

Olen aikaisemmin ollut eri hoitomuotojen kanssa tekemisissä siskoni kautta hänen pähkäillessä omien lastensa päivähoitokuvioita sekä 9-luokalla ollessani työssäoppimisjaksolla kahdenviikon ajan harjoittelijana päiväkodissa. Ja hei! amk aikoina tein harjoitustyön historiallisesta rakennuksesta, jossa sattui silloin toimimaan päivähoitopaikka. Vankka pohja siis hyville päätöksille.

Nyt kun töihin lähtö tuli hiukan pikaisemmin kuin olin kaavaillut, piti hoitopaikkoihin ja -muotoihin tutustuminen tehdä ikään kuin pikakelauksella, jotta edes hiukan saataisiin vaikuttaa hoitopaikkapäätökseen.

Ihan ensiksi otin yhteyttä alueemme hoitopaikkoja järjestelevään toimistoon. Minulle vastasi ihana, ystävällinen naisihminen, joka mieleellään kertoi eri vaihtoehdoista. Täällä on kuin onkin valinnan varaa: kunnallisella puolella on tarjolla päiväkoti, ryhmäperhepäiväkoti ja perhepäivähoitajia. Myös yksityisiä perhepäivähoitajia on muutama. Mitä saisi olla?

Asenne muuttui hiukan (tai sitten vaan kolahti herkkää äitiä arkaan paikkaan), kun tuli puheeksi pikkumiehen ikä. -Aa, mutta teidän poikahan on vielä niin pieni, ei täällä usein laitetakaan noin pieniä vielä hoitoon. Yleensä ne 1-vuotiaat, jotka nyt edes laitetaan hoitoon, menee suoraan perhepäivähoitajalle, kun ei ne oikein vielä osaa kaikkea.

Mut…enkö mä saakkaan edes miettiä asiaa, vaan se onkin jo päätetty?

Sain ohjeeksi täyttää hakemuksen netissä ja kirjata toiveemme siihen. He sitten katsovat mikä on paras ratkaisu. Tästä sain taas huolia ja murheita, joita en olisi kaivannut (varsinkin kun lopullinen tieto hoitopaikasta varmistui vasta 1,5vk ennen aloitusta).

Perhepäivähoidossa on mielestäni pieni ongelma, ainakin nyt kun en tuntenut yhtään hoitajaa. Minun pitäisi luottaa vieraalle ihmiselle tehtävä, jota en aluksi olisi antanut edes pojan Vaarin hoidettavaksi, ja tuo henkilö hoitaisi hommansa miten itse haluaisi ilman minkäänlaista valvojaa, välittämättä sen enempää meidän tavoistamme kuin rutiineistammekaan. No way!

(Tiedän toki, että suurin osa perhepäivähoitajista on ihania, luotettavia ihmisiä ja ottavat varmasti perheen tavat huomioon, mutta minä pelkäsinkin sen ei-niin-luotettavan tapauksen osuvan juuri meidän kohdallemme)

Päiväkoti tuo puolestaan mieleen laitoksen ja liiallisen päivärytmin kontrolloinnin. Kukaan ei ole yksilö vaan kaikkien pitää sopeutua samaan muottiin. – Mä en koskaan sopinut. Eikä mun ihana poika sovi. Hän oma, täydellinen, itsensä.

Steinerpäiväkotia, joka olisi ollut ykkösvaihtoehto, täällä ei ole. Harmi.

Siispä ryhmäperhepäivähoito tuntui heti parhaalta ratkaisulta. Saisimme pienen, kodinomaisen hoitopaikan edut jättämättä poikaa yhden tuntemattoman ihmisen armoille. Paikalla olisi aina 4 hoitajaa ja hodettavia vain 8-12. Suurin osa lapsista jo 4-5 -vuotiaita. Jokaiselle tarvitsevalla olisi siis aina syli tarjolla.  Mitä enemmän sain tietoja omasta ryhmiksestämme sitä enemmän siihen ihastuin ja sain miehenikin innostumaan asiasta.

Hakemuksessamme ei näin ollen esittetty kuin yksi toivomus. Me haluamme Ryhmikseen. Ikävä kyllä, kaikki muutkin halusivat juuri sinne, eikä meille annettu paljonkaan toivoa.

Mutta kuin ihmeen kaupalla sain 3 päivää ennen töitteni alkua puhelun, jossa meidät toivotettiin tervetulleiksi tutustumaan uuteen hoitopaikkaan. Ryhmikseen. JES, pikkumies pääsi sinne! Mun sydämeltä tippui ainakin tuhatkiloinen kivenmurikka!

Paikka on todella idyllinen, lapsiystävälliseksi muokattu, kodinomainen rintamamiestalo, jonne lapset saavat tulla kuin toiseen kotiinsa. Hoitajat ovat kaikki ystävällisiä, ja osa heistä aivan omaa luokkaansa, ihania persoonia! Niin hyvät kuin huonotkin asiat kerrotaan asiallisesti molemmin puolin ja ongelmien ratkaisemiseksi tehdään työtä. (Pojalle alussa hankaluuksia tuotti mm. päiväunirytmin löytyminen.) Niin ja lapsia kohdellaan omina persooninaan ja perheen tavat on otettu huomioon niin ruokailun, nukkumisen kuin leikkienkin suhteen. Toki heillä on omat rutiininsa ja tietyt kellonajat pitävät, mutta heiltä löytyy joustoa pikkumiehen tarpeen mukaan. Suosittelen!

Poikakin on jo löytänyt oman turvahenkilönsä ja omat kaverinsa tuosta joukosta, vaikka onkin muita huomattavasti nuorempi, ja juoksee (kuulemma -en ole koskaan vienyt lastani hoitoon, vaan mieheni vie hänet, kun lähtee töihin 1,5h myöhemmin kuin minä) aamuisin leikkimään niin nopeasti, ettei meinaa ehtiä isälleen heiluttaa. Syvä huokaus. Meillä on jo Iso Poika.