Ilta vapaalla – jotain puuttuu

Nyt on kulunut noin kolmesta nejään tuntia siitä, kun jätimme pojan yökylään vaarin luo. Ehdimme kiertää Vanhan Rauman ja pitsimarkkinat, huilailla miehen kanssa kaksistaan ja tulla tyhjään kotiin. Ja mitä teemme? -Mies siivoaa tallissa autoja ja minä olen linnoittautunut makuuhuoneeseen tuulettimen ja läppärin ja suurtakin suuremman mahani kanssa. Ah tätä romantiikkaa ja parisuhteen hekumaa 😉  

Nyt jo tai no, oikeastaan kotimatkalla mieltäni alkoi kalvaa uskomaton ikävä ja kaipuu pojan luo. Ne pienet askeleet tepastelemassa ympäri taloa, kädet kiedottuna kaulani ympärille, uskomattoman tarkka ja loppumaton kysymystulva, kiukunpuuskia ja väsyttäviä tahtokohtauksia unohtamatta ovat tauonneet. Talo on uskomattoman hiljainen, täältä puuttuu jotain hyvin olennaista ja suurta. Minulla on syyllinen olo. Vaikka itse olen kotona, on lapseni jossain muualla. 

Tiedän, että hän on hyvässä hoidossa, saa tarvittavan huomion (ellei enemmänkin) ja on haluttu sinne varta vasten, äidin mielipiteistä huolimatta. Ja toisaalta, mikäpä siinä, vaari on odottanut tätä päivää jo pitkään. Keväästä asti hän on kysellyt, koska saisi pojan luokseen ja viettää tämän kanssa aikaa ihan kahdestaan. Aika ei vain ole _minun mielestäni_ tuntunut olevan kypsä. Mutta nyt ei enää oikein ollut uskottavia tekosyitä jäljellä.

Nämä helteet ovat imeneet minusta viimeisenkin puhdin ja siihen kun lisätään väsymys, pienet supistukset ja vihlovat liitoskivut ei sen pienen hulivilin perässä pysyminen ole ollut kovin helppoa. Mutta sitäkin ihanampaa!

Ehkäpä on jo aika kuitenkin oppia ottamaan tarjottu apu vastaan ja nauttimaan näistä harvinaisista hetkistä. On hyvä, että lapsella on muitakin luotettavia ja rakastavia aikuisia, jotka itse haluavat olla mukana lapsen elämässä näin täysillä, turvanaan. Kun kuitenkin toisen lapsen syntyessä hiljaisuus tulee olemaan jonkun aikaa vain kaukainen muisto ja jaksaminen koetuksella.

Ikävä on siitä huolimatta <3