Juhlahumussa

Viime viikonloppuna vietettiin kuopuksen kastejuhlaa lähimmän suvun kesken. Juhla haluttiin pitää kotonamme ikääkuin raskaan rakennusurakan päätökseksi. Oma koti on kuitenkin se tärkein paikka ja tuntuu hienolta liittää juhlan tuomat, tärkeät muistot paikkaan, joka on rakkaudella tehty.

Viimeinen kuukausi, joka on mennyt pikkuhiljaa juhlia suunnitellessa ja järjestäessä, huipentui perjantain siivouspaniikin jälkeen kauniiseen, ruska-ajan inspiroimaan hetkeen läheisten kanssa. Hetkeen, joka oli ohi hujauksessa, melkeinpä liiankin nopeasti.

Tavallaan olen aina nähnyt lapsissa tai ihmisissä ylipäätään värejä. En puhu nyt mistään väripaleteista, joilla vaatesuunnittelijat tai stylistit valitsevat vaatteet asiakkailleen, vaan enemmänkin niistä sisältä huokuvista väreistä. Tai tavallaan molempien tarkoitus on kuvastaa ihmistä. Niinkuin jokaisella on oma persoonansa, kaikilla on myös sitä tukeva värimaailmansa. Värit puhuvat luonteesta jo paljon ennen kuin sanat sitä pystyvät kuvastamaan. Halusinkin juhlien kuvastavan juuri kuopustamme, hänen kunniakseen tilaisuus nimenomaan järjestettinkin.

Siinä missä esikoisemme on tavaita tavoitteleva kirkkaiden värien lapsi tuntuu kuopuksemme maanläheisemmältä murrettujen sävyjen kantajalta. Siitä muotoutui myös väriteema juuri hänelle. 

Myös syksyn kauniisti värittämät kasvit tukivat mielikuvaa lapsestamme.

Maanläheinen, rönsyilevä, metsien poika.