Kun äitiys hajotti ystävyyden
Tuli Emmin Marttyrriäiti-postauksesta mieleen omakohtainen kokemus, kuinka pahasti äitiyden ylisuorittaminen voikaan ihmissuhteita horjuttaa tai jopa hajottaa.
Mulla oli vielä pari vuotta sitten ystävä, jonka kanssa oltiin teini-iästä asti jaettu sekä ilot että surut ja erilaisista mielipiteistä huolimatta löydetty aina yhteinen sävel. Me oltiin lähes erottamattomat. Toki opiskelujen aikana yhteyttä pidettiin vähän harvemmin, mutta jostain kohtalon oikusta elämä heitti meidät samalle paikkakunnalle ja ystävyys jatkui myös aikuisiällä, kunnes tulin raskaaksi. Tai näennäisestihän jatkoimme samaan malliin kuin ennenkin, mutta jokin muuttui.
Tiesin, että myös ystäväni oli toivonut jo pitkään lasta, mutta hänen miehensä ei ollut halukas vielä perheenlisäystä hankkimaan, joten omasta tilanteestani kertominen jännitti jo alkujaankin. Hän otti uutisen kuitenkin yllättävän hyvin vastaan ja yhteydenpito jatkui normaalisti. Muutaman kuukauden kuluttua sain kuulla iloisia uutisia myös heidän suunnaltaan. Ja osittain taakka tuntui tippuvan harteilta – nyt voisimme jakaa ilon yhdessä.
No vähänpä tiesin. Ystäväni heittäytyi äitiyteen niin suurella intohimolla, että kaikki muu unohtui. Raskausaikana kaikki kiellot ja rajoitukset oli otettava kirjaimellisesti ja märehtiä märehtimästä ehdittyään. Ja oi kuinka helvetillinen äiti olinkaan syntymättömälle lapselleni juodessani ystävän häissä onnittelumaljan kuohuvaa.
Synnytyksestä en hänen mukaansa tiedä mitään, sillä en suostunut kärsimään yli vuorokauden pituiseksi venynyttä avautumisvaihetta luomusti, vaan kätilön suosituksesta turvauduin vahvempiin aineisiin (jotka nekään eivät tuntuneet auttavan, toim. huom) ja kalvotkin annoin puhkaista homman nopeuttamiseksi, jotta jaksaisin ponnistaa sitten kun sen aika olisi. Enkä edes revennyt ja muutenkin muistoni esikoisen synnytyksestä ovat positiiviset. Toisin kuin ystävälläni. Mutta nyt hänellä on se valtti, että selvinnyt vaikeasta synnytyksestä omien tulkintojensa mukaan luomusti (tosin oksitosiinilla avitettuna), koska ei turvautunut lääketieteelliseen kivunlievitykseen ja näin ollen voi hyvin painaa orjantappurakruunun kutreilleen ja rypeä traumoissaan aina ja kaikille. Surullista. Ennemmin olisin suonut hänelle hyvät muistot ilman katkeruutta.
Siitä alkoi äitiyden suorittaminen. Ensin aiheena oli imetys: Hyi minua, joka annoin muutaman kuukauden lapselleni rintamaidon lisäksi korviketta riittävän ravinnon takaamiseksi. ”Minun lapsestani ei mitään korvikevauvaa tule”, hän totesi kertoessani omista vaikeuksistamme ja lisäksi kertoi, kuinka imettäisi väkisin vaikka taivais kaatuisi niskaan ja se riitti rikkomaan jotain pysyvästi. Kotona itkin miehelleni, kuinka huono äiti olen, kun en saa edes lastani pidettyä hengissä ilman apua. Sillä ei ollut merkitystä, että kaikki tehtiin lapsen parasta ajatellen eikä sillä, että meillä imetystä jatkettiin lähes 1v 10kk asti, sillä sekin on liian vähän. Onneksi hänen lapsensa saa maitoa äidiltään edelleen 2,5 vuotiaana. Ja on kuulemma tämän vuoksi velho, mikä on velho?
*** Ihan off topic – Miksi äideillä on kauhea tarve keksiä nimityksiä tekemisilleen? Kun kaikkihan me loppujen lopuksi tätä samaa ”työtä” tehdään..
Imetyksen jälkeen aiheeksi tulivat kestovaipat, kantoliinat, lapsen kiinteiden syönti ja lopullinen niitti oli minun töihinpaluuni. Sitä oli mahdoton sulatella. Kuinka kukaan hylkää lapsensa 1-vuotiaana toisten harteille. Niinpä…… aina ei ole vaihtoehtoja tai ainakaan yhtä hyviä.
Kaikki nämä aiheet ovat kuitenkin minunkin mielestäni tärkeitä – tiettyyn pisteeseen asti.
Äiti synnyttää lapsen, kyllä. Tavalla tai toisella, tämän vuoksi äitiä ei voi eikä todellakaan saa arvostella. Sinä et ollut tilanteessa mukana, äiti oli, luota siis hänen tuntemuksiinsa. Tässä lajissa kukaan ei ole toista parempi, mutta tukea tarvitsee useimmat, lyttäystä ei kukaan.
Lasta on ruokittava. Totta kai pienikin tarvitsee ravintonsa, ja varmasti saa sen perhelleen sopivimmalla tavalla. Taaskaan et voi tietää kaikkia yksityiskohtia.
Lapsi tarvitsee läheisyyttä, turvaa ja tukea. Se pidetäänkö lasta sylissä vai kantoliinassa tai viettääkö äiti vapaa-aikansa omien harrastusten parissa vai kakkavaippoja pesten, on taas jokaisen punnittava erikseen.
Harmi, että näin pienten asioiden takia sitä on valmis uhraamaan ystävyyden. Tiedän nytkin tämän entisen ystäväni odottavan toista lastaan, lähes samoilla viikoilla vieläpä. Välillä ajattelen kuinka helppoa olisikaan taas ottaa yhteyttä ja kokeilla, josko mielipiteet olisivat vähän pyöristyneet ja ymmärrystä riittäisi myös erilaisille valinnoille ja teoille, mutten uskalla – se saattaisi vain repiä vanhat arvet. Kaikkia ihmisiä ei kuitenkaan voi kantaa mukanaan. Varsinkaan niitä, jotka kerta toisensa jälkeen loukkaavat ja vieläpä nauttivat siitä. Pidän mieluummin kiinni hyvistä asioista.
Minusta äitiyttä ei voi eikä tarvitse suorittaa. Kukaan ei tule antamaan palkintoa siitä, kuinka paljon on uhrannut ja kärsinyt. Eikö siis olisi parempi yrittää itsekin nauttia siitä ja enemmin ilolla seurata pienokaisten kasvua kuin katkeroitua, kun ne ei pysynytkään ikuisesti helmoissa, vaikka kuinka kaiken olisit heidän vuokseen antanut? Niin pystyt vilpittömästi vastaamaan heidän rakkauteensa vielä vanhempanakin
Kaikkea ei voi eikä tarvitsekaan kopioida, ei aina edes täysin ymmärtää. Kaikkia pitää kuitenkin kunnioittaa ja erilaisuudesta oppia paljon, luoda ideoista perheelleen sopivan sekamelskan. Kukin saakoon siis olla äiti tavallaan, mutta lakattaisko se toisten arvostelu jo ja oltais yhdessä onnelisempia?
Ja muista: Kunnioita toisten päätöksiä. Elämä ei ole mustavalkoista.