Nyt ollaan virallisesti viimeisen kympin puolella, vaikka todellisuudessahan tätä voi kestää vielä 12 viikkoa. Ainakin, jos tämä esikoisen tapaan tykkää köllötellä mahassa vähän pitempään.

Ja mikäs tässä ollessa: Olo on vielä hyvä! Maha pysyy mukana eikä pahoja supisteluja ole tullut edes esikoista kantaessa tai hänen mönkiessä päälläni (ei suoraan mahan päällä nyt kuitenkaan, vaikka raja onkin välillä vaikea hahmottaa). Eikä oikein muitakaan kremppoja. Olen jopa huomannut tällä kertaa nauttivani raskaudesta ja unohtelevani että vauvaa on tulossakaan. Lukuunottamatta helleaaltojen aikaa, kun kuumuus ei muutenkaan ole mun juttu. Eilenkin katselin, kun sormet turposivat silmissä kaksinkertaisiksi nakeiksi lämpötilan noustessa 30 asteeseen ja olo oli niin tukala, ettei tiennyt miten päin olisi ollut. Itketti, harmitti, oksetti ja, sanoinko jo, että itketti. Taidan muuttaa kesäksi pohjoiseen. 

Ajatukset kyllä harhailee missä sattuu, eikä keskittymiskyky tahdo riittää mihinkään. Kotona kuljen päämäärättömästi eteenpäin siivoan vähän tuolta, sitten täältä, kirjoitan hiukan blogia ja ai niin – ne lehdetkin piti järjestää, mutta ensin kyllä vaihdan verhot…. Työt hoidan osissa; ensin vähän lasketaan, sitten kun tyhjää paperia on tuijottanut 15 min tajuamatta itsekään pysähtyneensä, on parempi siirtyä aikataulujen pariin kunnes hetken mielijohteesta lähden kiertämään työmaan ja palatessani toimistoon katson koneen ruutua aivan hämmästyksissäni, kun en muista silmien edessä aukeavaa aikataulutusta edes tehneeni.. Sitten sama alusta, toivottavasti vähän paremmalla menestyksellä. Vielä neljä ja puoli viikkoa ennen äitiyslomaa, onneksi esimiehellä on vielä ymmärrys riittänyt. 🙂

Kotona pinna onkin sitten hiukan kireämmällä. Ilmeisesti seesteinen aika on ohi ja tunteet heittelee huomaamatta laidasta laitaan. Mies on raivon partaalla pienistäkin heilahduksista eikä ymmärrys jaksa riittää, koska en osaa varoittaa ajoissa tulevasta (miten edes voisin, kun en tiedä aikaa tai syytä itsekään?!?!). Poikakin vähän väliä käy katsomassa silmiin ja tarkistaa ”Ei äiti ikke!” Jos ei itke, hän jatkaa leikkejään rauhassa, jos taas itkee, hän haluaa pyyhkiä itkun pois ja kiipeää syliin lohduttamaan. On meillä niin ihana lapsi. Kunpa hän ei vain joutuisi kestämään itkujani tai väsymystäni. Ei hän niitä ymmärrä, en ymmärrä itsekään, mutta aina piiloonkaan ei pääse.

Eniten minua kuitenkin painaa huono omatunto. Syyllisyys siitä, että teen tuolle jo elämäämme rikastuttavalle ihanalle lapsellemme väärin. Miten olen voinut edes harkita toista lasta, kun ensimmäinenkin tarvitsee vielä niin paljon jakamatonta huomiota? Mitä me ajateltiin? Poitsu on kuitenkin osittain niin kiinni minussa, ettei minusta riitä kahdelle enkä halua järkyttää hänen turvallisuudentunnettaan yhtään. Ja kuitenkin tuo on jo niin innoissaan vauvasta: pussailee mahaa, hoitaa omaa nukkeaan ja höpöttää kaikille tulevasta perheenjäsenestä. Onhan se hänellekin rikkaus, vaikka aluksi saattaa vähän arkeen hämmennystä aiheuttaa. ”Ainaski mä saan sen syliin” – on hartain toive tällä hetkellä. Häntä harmittaa, kun erästä vauvaa sai vain katsoa etäältä ja odottaakin nyt, että pääsee oikeasti hoitamaan pientä. 

Ja sitten..Miten edes voin rakastaa toista niin valtavasti kuin ensimmäistäni, onko sellaista rakkauden määrää olemassakaan? Eli on myös syyllisyys siitä, että teen väärin vielä syntymätöntä lastani kohtaan. Hän ansaitsee ihan yhtä paljon rakkautta kuin isoveljensä, mutten tiedä onko minusta siihen. Mutta hei, meitä onkin kolme täällä odottelemassa, en ole yksin. En vain osaa kuvitella elämää kahden lapsen kanssa ja se pelottaa. Ehkä siitä syystä meillä ei ole tehty vielä mitään uudelleenjärjestelyjäkään vauvaa varten. 

Vielä kymmennen viikkoa. Ääh apua! Tukalaa, en jaksa..  

Enää kymmenen viikkoa. Iik, apua! En mä ole valmis. 

Kyllä elämä on joskus vaikeaa 😉