Niinpä niin, reilu vuosi siinä vierähti, kun tämä nainen soljahti uuteen työpaikkaan, eteni urallaan ja lopulta oli siinä samassa unohtanut elää. Vastuu ja stressi painoivat harteita niin, että kotona elämä oli muuttunut pakkoruuaksi ja – leikiksi, joiden ohella oli pakko selailla myös työsähköpostia (kyllähän sieltä voi tulla jotain niiin tärkeää vielä kymmeneltä illalla) ja kiire oli iltapuhteiden jälkeen vain nukkumaan, jotta pystyy taas heräämään aamulla 5.15 levänneenä uuteen TYÖpäivään.
Aluksi oli ihanaa nähdä muita aikuisia, jotka puhuivat muustakin kuin lapsista ja kakkavaipoista, hoitaa työnsä hyvin ja saada siitä vieläpä palautteen lisäksi lisää vastuutakin. Mä olin löytänyt paikan, jonne ihan oikeasti sovin ja päässyt porukkaan mukaan. Yht’äkkiä työpäivät alkoivat venyä ja yhä useammin soitin miehelle, että tämä hakisi Poitsun hoidosta ja laittaisi ruoan alulle -olen täältä kyllä tulossa.
Kuva täältä.
Siinä missä mies alkoi vauvavuoden jälkeen ymmärtää perhe-elämän hienouden ja olla enemmän kotona, minä ajauduin perheestäni aina vain kauemmas.
Välit viilenivät vääjämättä, minun osaltani. Mitä enemmän asiaa mietin, mies taisi petrata koko ajan ja olisi oikeasti halunnut elää perhekeskeisempää elämää. Hän oli koko lomansa pojan kanssa kotona, kun minä kävin töissä. He lähentyivät jopa siinä määrin, että hetkeen Äiti ei enää edes pojalle kelvannut. -”Äiti poiss”, ja ”Heittää äitin uloss” kaikuivat iltaisin makuuhuoneesta nukkumaan mennessä. Kun tämä ei saanut äitiä jäämään kotiin, alkoi poika enemmän ja enemmän roikkua jaloissani, eikä kotiin tultua päästänyt irti hetkeksikään. Eikä ihme. Olin paljon poissa kotoa ja kotona ollessa poissaoleva. Ainoa keino, jolla hän saattoi varmistaa riittävän huomion ja läheisyyden oli olla tiellä ja tehdä kolttosia. Eikä tyhmä äiti ymmärtänyt.
Näin mentiin lähes vuosi ilman että edes täysin sisäistin asiaa, niin pienessä kuplassa elin.
Sitten tuli syksy ja pimeä. En tavannut ystäviäni, en jaksanut enää käydä kuntoilemassa, mitä nyt silloin tällöin harvoin raahauduin lenkille. Työpäivän jälkeen rojahdin sohvalle ja yritin Pikku Kakkosen lomassa ummistaa silmiäni. Työpaikalla alkoi kuulua ikäviä huhuja seuraavasta vuodesta ja näkymät vaikuttaa varsin huonoilta. Epätietoisuus lisäsi stressiä ja se alkoi näkyä koko työyhteisössämme. Kaikki olivat epävarmoja ja jotkut selvästi agressiivisempiakin yhteisen, ennen niin selkeän, päämäärän hämärtyessä.
Ja sieltä se tuli, juuri ennen joulua, virallinen tieto projektin hyllyttämisestä ja yt-neuvotteluista. Epätietoisuus, toivo ja pelko tulevasta rysähtivät päälle samanaikaisesti. Nk. sokkitila, josta piti päästä äkkiä eroon.
Minulle kävi hyvin. Sain vuoden alusta siirron uuden projektin pariin -jotain hyvää seurasi siis puurtamisestanikin. Mutta sain myös tilaisuuden miettiä asemaani ja elämääni. Kahden viikon joululoma antoi aikaa työstä irtautumiseen ja perheestä nauttimiseen. Oli aikaa itselle, miehelle, lapselle ja kaikille yhdessä. Oltiin aluksi vaan kotona keskenämme ja ystävien kanssa, sitten kyläiltiin läheisten luona ja lopulta vielä pieni irtiotto arjesta kylpyläloman merkeissä.
Ja niin heräsi kauan mielen pohjukoissa uinunut ajatus. Mä haluan tasapainoisen elämän! Menin aikaisin töihin, jotta saisin vastapainoa vauva-arjelle ja sen yksinäisyydelle. Työn ei kuitenkaan missään vaiheessa pitänyt tulla minun ja perheeni väliin..
Kuva täältä
Uusi projekti, jonka parissa työskentelen, ei näillä näkymin ole yhtä hektinen tai kuluttava kuin edellinen. Enkä enää anna itseni tehdä tästä sellaista. Nyt on aika pistää elämä järjestykseen.
Kotoa löytyy aina ne tärkeimmät. <3
