Lilyn toimitus laittoi meidät kova haasteen eteen kehottamalla kehumaan itseämme ja nimenomaan ulkonäköä. Veikkaan, että aika moni saa kauan miettiä, mitä tähän sanoisi. Minä ainakin. Mutta yritetään, kaikista meistä löytyy jotain hyvää.

Koko nuoruuteni minulle lausutut kehut ovat kohdistuneet poikkeuksetta luonteeseeni, älyyni, vaastuullisuuteeni jne. Minua on kuvattu usein sanoilla mukava, kiltti, luotettava ja kunnianhimoinen. Ei sanan sanaa (ainakaan hyvää) ulkonäöstä. Eikä ihme. Harvemmin sitä tulisi kehuttua 155cm pituista sadankilonkeijukaista.

Minä yökötin itseänikin. Inhosin ja vihasin. Lopulta ajauduin tilanteeseen, jossa minun oli fyysisesti mahdoton syödä tai pitää mitään sisälläni. Olin saanut rankan koitoksen päätökseen ja stressin purkautuessa pääsi ulos kaikki muukin kuona. Kolme viikkoa makasin asunnossani kipeänä, kuumeessa kylmänhikisenä väristen. 

Sen jälkeen jokin muuttui. 19-vuotiaana minulla pitäisi olla vielä koko elämä edessä ja ellen tekisi jotain mahdollisuuteni jäisivät kilojeni jalkoihin. Se ei sopinut ensinkään, mulla oli suuria suunnitelmia elämäni varalle.

Elämäntaparemontin alussa ruokavalion muututtua  huono olo alkoi kaikota ja energiaa saadessani jaksoin liikkua enemmän. Yhtäkkiä tanssin lattareita flamenco-koululla, street-tyylejä Nojosella, kävin 2-3 krt viikossa salilla ja lenkkeilin. Kohta vedin jo yhtä omaa lattariryhmää äitiyslomasijaisena ja tuurailin muualla tarvittaessa. 

Kunnon kohettessa parani myös ulkonäkö ja tunsin oloni ajoittain jopa hyväksi. Sietäisikin tuntea, 33-kiloa kevyempänä! Olin hoikka ja hyväkuntoinen, miesten päät alkoivat kääntyä perääni, ja löysinkin miehen, jonka kanssa halusin olla (ja joka halusi olla minun kanssani :o) mutten edelleenkään riittänyt itselleni.

Mikä nyt muutamaa vuotta myöhemmin valokuvia selaillessa tuntuu hölmöltä. Kasvot…. silmät…. lihaksikkaat kädet….. -Ohhoh, Mähän näytin hyvältä!

Siitä huolimatta en sallinut pienintäkään hairahdusta ruokavaliooni, treenasin kuin vimmattu, sätin ja haukuin itseäni ja pakotin ajatukseni pois ulkonäöstäni opiskelemalla. Puolessatoistavuodessa olin suorittanut jo puolet vaadituista opintopisteistä. Mutta, olin unohtanut elää.

Oman kullan kainalossa alkoikin tähänastisen elämäni vaikein tie: itseni hyväksyminen. Enkä ole tainnut käydä sitä polkua vielä lähellekään loppua. Korvieni välissä asuu edelleen se paksukainen eikä raskauden ja imetyksen tai iän tuomat muutokset ole oikeastaan auttaneet itsetunnon kohotuksessa. 

Olen kuitenkin osittain oppinut antamaan virheeni anteeksi. En edelleenkään ole missiainesta, mutta olen tajunnut, ettei mun tarvitsekaan olla. Mä olen riittävän hyvä näin. Saavutukseni eivät ole kiinni ulkonäöstä, joten voin olla varma, että olen ansainnut paikkani kovalla työllä. 

Tärkeintä tässä elämässä lopulta kuitenkin on Perhe ja ystävät. Se, että on onnellinen.