Paniikki hoitopaikassa…

…olikin onneksi vain informaatiokatkos, mutta silti:

Mun sydän jätti tänään pari lyöntiä väliin, kun olin menossa hakemaan poikaani hoidosta. Kurvatessani hoitopaikan pihaan minua vastaan ajoi parkkipaikan viimeinen auto ja pysätessäni  tajusin myös koko hoitopaikan olevan aivan pimeänä. Paniikki alkoi hiipiä takaraivooni:

MISSÄ MUN POIKANI ON??

Ketään ei ollut enää missään ja olin aivan ymmälläni. Kävin katsomassa takapihalta ja sisälläkin huhuilin, mutta ei. Ei ketään. Mitä ihmettä?!

Olimme vain pari tuntia aiemmin puhuneet mieheni kanssa ja (mielestäni siis) aivan selvästi puhuneet, että minä haen pojan tänään. Mutta kun ei ollut ketään ketä hakea!

Aloin miettiä, että kenelle poika sitten olisi voitu antaa? Mieheni on kyllä aina ilmoittanut, jos on päässyt ajoissa lähtemään, aina! Ketään muuta hakijaa ei ole koskaan käytetty ja vain yksi on meidän lisäksemme sinne nimetty. Tämänkin hakijan käyttämisestä tulee aina ilmoittaa erikseen. Olisiko joku kuitenkin osannut puhua pojan itselleen. APUA!

Voitte vain kuvitella huoleni!

***

Onneksi viimeisenä lähtenyt hoitaja oli arvannut huoleni ja kääntynyt takaisin.

Päästin syvempääkin syvemmän huokauksen hoitajan kertoessa mieheni hakeneen pojan vain 15min aikaisemmin!

Helpotuksen jälkeen itkun sekainen kiukku alkoi nousta ja heti autoon päästyäni soitin kotiin. Siellä nuo meidän miekkoset leikkivät pihassa äidin panikoidessa hoitopaikan pihalla. 

Mies oli ollut viime viikon järjestelyiden (lue: minun peurakolarini vuoksi)  aivan yhtä varma hakuvuorostaan kuin minäkin eikä tullut edes ajatelleeksi, että hänen olisi pitänyt soittaa ennen kuin kävi pojan hakemassa..

Huh. Onneksi se oli vain väärinkäsityksen aiheuttama säikähdys. Ei muuta.

Nyt menen nauttimaan pikkuisestani <3