Sinne se lähti… eli luopumaan opettelemista
Tällä viikolla tuli eteen taas yksi etappi vanhemmuuden saralla, kun esikoinen lähti ensimmäiselle retkelleen vähän kauemmas hoitopaikan tätien ja kavereiden kanssa. He lähtivät Raumalle taitoluisteluesitystä katsomaan.
On hienoa, että tällaisia reissuja järjestetään ja varsinkin kun Hulivili rakastaa luisteluesityksiä. Jo viime vuonna hän jaksoi istua koko esityksen ajan ja seurata tapahtumia eikä sitä ole unohdettu vieläkään! Ensimmäisessä näytöksessä mukana ollessaan hän oli vasta 4kk. Tänä vuonna ei päästy perinteiseen PoriTa:n yleisönäytökseen osallistumaan, koska samaan aikaan täällä sairastettiin vesirokkoa, niin onkin hienoa että mahdollisuus tarjoutui näin.
Kuva PoriTa:n kevätnäytöksestä 2014, Rölli ja metsänhenki
Tällä kortilla on kuitenkin myös varjopuolensa nimeltään Huoli. Koko aamun murehdin ja mietin, vauvan hoitamisen ohella, miten siellä oikein sujuu. Eihän linkkari ole ajanut kolaria, eihän lapset ole eksyneet jäähallissa, eihän poika ole kaatunut portaissa ja loukannut, eihän… Lopulta itkin pelkojani puhelimessa miehelleni. Ei hän ehkä ihan ymmärtänyt suurenteluani, mutta antoi kuitenkin mahdollisuuden purkaa huoleni ja rauhoittua.
Ja hyvinhän siellä oli kaikki mennyt, oli ollut istuimet ja vyöt ja oli päästy linja-autoajelulle. Jäähallissa oli jääkone! ja joulupukki. Vain pojan luisteleva täti ja musta rölli olivat puuttuneet… Kotiin tuli väsynyt mutta silminnähden iloinen, ehjä lapsi.
Maalaisjärjellä ajateltuna kaikki kauhuskenaarioistani voisivat ihan hyvin tapahtua, vaikka olisin itse mukana, miksei tavallisena hoito- tai yhtä hyvin kotipäivänäkin. Mutta tällä kertaa huolehdin, koska ensimmäistä kertaa minulla tai muilla lähipiirin aikuisilla ei ollut lapsen kuljetuksiin tai julkisilla paikoilla liikkumiseen minkäänlaista kontrollia. Olin totaalisen ulkopuolinen.
Niin, minä itken ja huolehdin (tulevaisuudessakin), koska pikkuiseni kasvaa niin kovaa vauhtia. En halua luopua hänestä vielä. Haluan halata, suukotella, pitää sylissä ja hassutella. Turvata selustan. Haluan kuitenkin myös antaa mahdollisuuksia elämyksiin ja hienoihin kokemuksiin, vaikka sitten omaa mukavuusrajaani venyttämällä.
Sitä se elämä lasten kanssa on, ensimmäisestä päivästä alkaen: huolehtimista ja luopumaan opettelemista, jotta sitten aikanaan olisi valmis päästämään irti ja antamaan lapsen itsenäistyä.
Huoli ei silti taida koskaan kadota.