Victoria Hislop: Saari

Pitkästä aikaa minun teki mieleni tarttua kirjaan, siirtyä sen maailman vilttiin käpertyneenä ja nautiskella kuumaa teetä hämärässä valaistuksessa, jonka vain syksy  tämä talvi mahdollistaa. Toki on myös lähes mahdotonta uppoutua tarinaan päiväsaikaan, kun lapset vuoronperään tarvitsevat ruokaa, kuivia vaatteita tai muuten vain huomiota… Mutta kuitenkin, äitini lainasi minulle kirjan, josta uskoi minun pitävän.

Victoria Hislopin Saari kertoo erään kreetalaisen suvun tarinan ja herättää sen myötä Spinalongan leprasiirtolan henkiin. Harvoin noin katalasta taudista puhuttaessa on tullut edes ajatelleeksi, että potilaiden elämä olisi voinut olla hyvää ja siirtolassa he säästyivät monelta sodan murheelta (Varsinkin Seilin saarella, Suomen vastaavassa leprasiirtolassa,  käyneenä elämäniloa ja hyvyyttä oli vaikea kuvitella aluksi. Mutta se vain taitaa kertoa suomalaisen ja kreetalaisen mentaliteetin eroista. Elämästä voi olla iloa, vaikeuksienkin keskelläkin.). Toki heillä oli omat murheensa, mutta ihana autuus siitä, että elämä on tämä hetki. Ei huomenna eikä toisella puolenmaapalloa vaan Tässä ja Nyt. 

Mielestäni historia on aina ollut kiinnostavampaa, kun siitä on vuosilukujen luettelon sijaan tehty henkilökohtaista. Vaikka kirjan henkilöt ja suhdekoukerot olisivatkin fikstiivisiä, ajan kuvaus, maailman tapahtumat ja elämäntavat uskomuksineen ovat tosia. Näin uskottavan tarinan luominen on tarvinnut hurjan määrän taustatyötä, joka todella on kannattanut. 

Jos minulla olisi ollut mahdollisuus, olisin hotkaissut romaanin yhdeltä istumalta, mutta onnekseni se on jaksotettu niin, että taukojen pitäminen ei haittaa elämystä. Joka kerta kirjan auetessa pieni kalastajakylä heräsi edessäni henkiin. Itseasissa taisin viettää useamman yön Plakassa 1940-50 -luvun vaihteessa myös unissani.

Hyviä lukuhetkiä!