Hei, olen Jessie. Tuntuipa se oudon viralliselta. Mua on aina kutsuttu lempinimellä joka paikassa, joten tuon oikean nimen käyttäminen tuntuu niin oudolta ja viralliselta. Ehkäpä nyt alan tottua siihen, näin kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Niin, siinä se ikäkin tuli, vaikkakin nautin vielä viisi ja puoli kuukautta parikymppisenä elämisestä. Sitten musta tulee se ”aikuinen nainen”….tai sitten ei. En ole ikinä tuntenut kauheaa ikäkriisiä tai huomannut aikuistumistani.

Opiskelen Otavan Opiston nettilukiossa ja sieltä pitäisi saada jonkinmoiset paperit vuoden päästä. Saatte kuulla hyvin paljon sitä miten motivaatio on hukassa tai joku esseen kirjoitus ei vaan suju. 

Saatte myös kuulla  siitä miten kolme kissaani saa kodissani kaaoksen aikaan sekunnissa, tai miten nukahdan kesken elokuvan kun kissa kehrää sylissäni.

Elän aika normaalia elämää. En vai kävele tai käytä molempia käsiä. Kuukauden ikäisenä mulle tuli aivokalvontulehdus ja sen seurauksena cp-vamma. Ette saa kuitenkaan kuulla miten vaikeaa on elää pyörätuolissa tai hankalaa kun on avustaja arkisissa askareissa. Elämäni ei ole hankalaa, se on mulle normaalia. Kerron kuitenkin täällä miten vammani vaikuttaa elämääni, ja miten elän sen kanssa mulle normaalia elämää. Toki esteitä on, mutta ne on tehty voitettavaksi, vaikka välillä vähän taistelemalla!