Minäminäminäminä…

Kun mieli voi kehnosti, pyörii ajatusmaailma enimmäkseen oman navan ympärillä. Paitsi että ihan fyysisestikin jokainen vyötärölle kertynyt makkara vaikuttaa satakertaiselta, myös ajatusmaailmassa ulkopuolella tapahtuvaa on vaikeampi havaita. Kaikki voimat menevät oman itsen jaksamisen ja voinnin muutosten havainnointiin. Kai se on jonkinlainen alkukantainen reaktio sille, kun voimat ovat lopussa ja ajatukset on pakko keskittää järkevästi. Vähän kuin kylmässä ilmassa, keho keskittää verenkierron tärkeimpiin osiin, sisäelimiin ja jättää turhemmat, raajat, kylmiksi. Vertaus voi olla ontuva, mutta minun mielen maailmassani järkevä. 

Masentuneena peilikuvani on kuin syömishäiriöisellä: näen peilissä ruman, lihavan, harmaantuneen, ryppyisen naisen, josta mieheni ei voisi mitenkään olla enää kiinnostunut. Internet ja muu media ovat täynnä kauniita, täydellisiä, hymyileviä ja hyvinvoivia ihmisiä. Olen varma että en enää kelpaa mihinkään. Sen puolen heistä näen, mitään muuta en voi ajatella. Minä olen epäonnistunut ihmisenä. Normaalisti ulkonäkö ei merkitse minulle, mutta nyt se tuntuu maailman tärkeimmältä. Itken, kun ei ole rahaa ostaa uusia vaatteita tai käydä kampaajalla. Käyn vaa’alla ja totean, että ainakin se hyöty tästä sairastumisesta on ollut, että painoni on tippunut. Tosin syynä ei ole kropan kiinteytyminen vaan minusta on tulossa Jutta G.:n ja muiden fittnessgurujen inhoama ”laiha läski”. Ehkä jaksan taas aloittaa liikunnan. Sitten joskus…

Emme juurikaan riitele kotona muutamaa mököttämisepisodia lukuunottamatta. Ne lähtevät useimmiten liikkeelle joko siitä että tulkitsen jonkin mieheni tiukemmalla äänellä sanoman mielipiteen kritiikkinä itseäni kohtaan, tai epäluottamuksena, tai vihastumisena. Sitten suutun kun luulen hänen suuttuneen minulle. Olen tunnin puhumatta, kunnes miesparka lopulta kysäisee, miksi olen niin hiljaa. Sitten kerron ”riidan” syyn ja purskahdin itkuun, sillä en pidä riitelemisestä. Hän oikaisee jälleen kerran väärinkäsitykseni, lohduttaa, halaa ja pyytää viereensä rauhoittumaan. Menen, mutt kuohun sisälläni salaa vielä hetken. Sitten unohdan. Mikä siis oli riita? Minäminäminä.

 

 

Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä

Aika

Pidän filosofisista pohdinnoista. Siitä, että ajatusmaailmassa kaikki on mahdollista vailla fysiikan tai moraalin rajoja ja ratkaisu voi olla monimutkaisella tavalla yksinkertainen. Aika on käsitteenä vaikea. Monitahoinen, subjektiivinen käsite mutta aina jonkun ulkopuolisen luoma. Sen mittaaminen, jakaminen osiin, käyttö… Minuutti on lyhyt aika mieluista asiaa tehdessä, mutta kiduttavan pitkä odottavalle. 

Masennukseen kuuluu paljon odottamista. Odotan parempaa vointia, seuraavaa lääkärin tai hoitajan tapaamista, peläten odotan työnantajan tapaamista ja töihin menoa, odotan että minulla on niin hyvä päivä että on voimia maksaa laskut taas ajantasalle. Odotan aikaa jolloin lääkkeet lopetetaan muistellen, millainen oli lääkkeetön minä. Tulenko koskaan enää samanlaiseksi. 

Juuri nyt kello on paljon ja lähden vuoteeseen odottamaan unen saantia. Jännitän, nukunko tämän yön ilman heräämisiä, pelkään näkeväni taas painajaisia, pelkään huomista päivää, jolloin pitää olla voimia hoitaa asioita. Kukaan ei kysy onko minulla voimaa tai jaksamista hoitaa aikuiselle kuuluvat velvollisuudet. Vaihtoehtoja ei ole, on pakko. Ahdistaa.

Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä