Kun mieli voi kehnosti, pyörii ajatusmaailma enimmäkseen oman navan ympärillä. Paitsi että ihan fyysisestikin jokainen vyötärölle kertynyt makkara vaikuttaa satakertaiselta, myös ajatusmaailmassa ulkopuolella tapahtuvaa on vaikeampi havaita. Kaikki voimat menevät oman itsen jaksamisen ja voinnin muutosten havainnointiin. Kai se on jonkinlainen alkukantainen reaktio sille, kun voimat ovat lopussa ja ajatukset on pakko keskittää järkevästi. Vähän kuin kylmässä ilmassa, keho keskittää verenkierron tärkeimpiin osiin, sisäelimiin ja jättää turhemmat, raajat, kylmiksi. Vertaus voi olla ontuva, mutta minun mielen maailmassani järkevä. 

Masentuneena peilikuvani on kuin syömishäiriöisellä: näen peilissä ruman, lihavan, harmaantuneen, ryppyisen naisen, josta mieheni ei voisi mitenkään olla enää kiinnostunut. Internet ja muu media ovat täynnä kauniita, täydellisiä, hymyileviä ja hyvinvoivia ihmisiä. Olen varma että en enää kelpaa mihinkään. Sen puolen heistä näen, mitään muuta en voi ajatella. Minä olen epäonnistunut ihmisenä. Normaalisti ulkonäkö ei merkitse minulle, mutta nyt se tuntuu maailman tärkeimmältä. Itken, kun ei ole rahaa ostaa uusia vaatteita tai käydä kampaajalla. Käyn vaa’alla ja totean, että ainakin se hyöty tästä sairastumisesta on ollut, että painoni on tippunut. Tosin syynä ei ole kropan kiinteytyminen vaan minusta on tulossa Jutta G.:n ja muiden fittnessgurujen inhoama ”laiha läski”. Ehkä jaksan taas aloittaa liikunnan. Sitten joskus…

Emme juurikaan riitele kotona muutamaa mököttämisepisodia lukuunottamatta. Ne lähtevät useimmiten liikkeelle joko siitä että tulkitsen jonkin mieheni tiukemmalla äänellä sanoman mielipiteen kritiikkinä itseäni kohtaan, tai epäluottamuksena, tai vihastumisena. Sitten suutun kun luulen hänen suuttuneen minulle. Olen tunnin puhumatta, kunnes miesparka lopulta kysäisee, miksi olen niin hiljaa. Sitten kerron ”riidan” syyn ja purskahdin itkuun, sillä en pidä riitelemisestä. Hän oikaisee jälleen kerran väärinkäsitykseni, lohduttaa, halaa ja pyytää viereensä rauhoittumaan. Menen, mutt kuohun sisälläni salaa vielä hetken. Sitten unohdan. Mikä siis oli riita? Minäminäminä.