Diagnoosi F32.2

Niin siinä paperissa luki. Vaikea-asteinen masennus ilman psykoottisia oireita. Onneksi ilman, ajattelin. Työssäni hoitajana olin usein hoitanut psykoottisista oireista kärsiviä potilaita. Se tarkoittaa harhaisuutta ja maailmankuvan vääristymistä, maallikkokielellä. Minulta kysyttiin ne kysymykset, mitä olin niin usein kysynyt muilta: kuulitko ääniä? näetkö jotain mitä muut eivät näe? koetko että sinulla on kykyjä joita tavallisilla ihmisillä ei ole? uskotko että ajatuksiasi luetaan tai niihin vaikutetaan ulkopuolelta? 

Ei, harhoja ei ollut. Olin vain menettänyt kaiken itseluottamukseni ja -arvostukseni. Olin väsynyt. Niin väsynyt, että autoa ajaessa halusin usein ajaa ojaan tai rekkaa päin. Se ei ollut ollenkaan tapaistani. Olin aiemminkin ollut väsynyt, eikä elämä ollut helppoa, mutta halusin aina elää ja minulla oli suunnitelmia tulevaisuuteen. Nyt en nähnyt mitään ulospääsyä. Kiltteyteni esti minua vahingoittamasta itseäni: lapset jäisivät ilman äitiä, mies ilman vaimoa ja saattaisin aiheuttaa vahinkoa muille autoilijoille. Ajattelin, että itse voin mennä, mutta muita en halua viedä mukana. Tiesin myös, mitkä olisivat itsemurhan vaikutukset lähipiiriin. Olin sitä nähnyt jo liikaakin.

Toki minulla oli oppikirjoista, kursseilta ja töistä opittuja upeita selviytymismetodeja tällaisiin olotiloihin pitkä lista. Harmi vaan että masennus lamauttaa aivot. Energiaa menee niin paljon perustoimintoihin, ettei sitä jää tuollaisiin hienouksiin. Siksi on olemassa hoito. Onnekseni sain apua heti kun tilanne eteni siihen että en voinut enää oloani salailla ja peitellä. Lääkäri joka uskoi vähättelemättä ja hoitaja joka kuunteli ja opasti olivat Enkeleitä maan päällä. Ja ovat edelleen.

Toimin töissä viimeiset kuukaudet kuin robotti, säästöliekillä, rutiineilla. Keskustellessa puolet sanomasta meni ohi, mutta onnistuin aina jotenkin selviytymään. Työpäivä oli kuin sotatantereelle meno, josta piti selvitä hengissä (paljastumatta) kotiin. Onni oli välittävä lähiesimies, joka eräänä päivänä kysyi, kuinka voin, kun en ollut oma itseni. Siinä jossain psykoottisuuden rajamailla purskahdin sitten itkuun kertoen missä mennään. Pelkäsin niin kovasti potkuja, että olin viivyttänyt kertomista mahdollisimman pitkään. Kun joskus palaan töihin, en tiedä odottavatko potkut. Ainakaan se ei enää olisi minulle maailmanloppu, vain piste yhdelle elämänvaiheelle.