Tänään piti kirjoittaa jostain ihan muusta, mutta päätin kirjoittaa sittenkin Hetkestä. Siitä, kuinka masennuksesta toivutaan päivä kerrallaan, eikä asioita voi juurikaan suunnitella. Koskaan ei voi tietää onko huominen päivä askel eteen- vai taaksepäin toipumisen tiellä.

Sairastuttuani (tai saatuani diagnoosin, sairastuminen tuli toki jo paljon aiemmin), vointi muuttui jatkuvasti. Ahdistus oli valtavaa. En sietänyt itseäni enkä muita, vihasin kaikkea, paitsi että olin liian väsynyt vihaamaankaan. Voin pahoin ystävieni Facebook-päivityksistä jotka viestivät kaikkien onnellisesta ja täydellisestä elämästä. Poistin heistä ystävälistalta suurimman osan sanomatta mitään. Huomasin samalla, että ystäväpiiriäni oli viime vuosina kaventunut pariin ihmiseen. Lopuista oli tullut Facebook-kavereita. En enää tiennyt mitä heille kuului. Olin varmasti ollut huonoa seuraa jo pidempään, kun huomasin, ettei kutsuja enää tullut mihinkään. Nukuin aina kun pystyin. Pelkäsin mennä kauppaan jossa ihmiset ehkä tuijottivat. En huolehtinut itsestäni. Hyvä jos jaksoin raahautua suihkuun kahdesti viikossa. Syödä en jaksanut. Paino putosi ja loputkin voimat katosivat. Välillä oli hyvä päivä kaaoksen joukossa. Kun sellainen tuli, otin siitä kaiken irti. Yritin muistaa jokaisen hyvän olon hetken myöhempää käyttöä varten. Jotta voin palata siihen ajatuksissa huonona hetkenä muistaen, ettei kaikki aina ole pelkkää mustaa pimeyttä.

Silloin elin minuutti kerrallaan, sitten tunti kerrallaan. Nyt olen jo pitkällä, kun voin elää päivä kerrallaan. Tämä vaati sen, että annoin itselleni luvan sairastua, sairastaa ja suostua hoidettavan asemaan. Siitä toipuminen saattoi alkaa. Apua piti osata hakea ja se piti ottaa vastaan. Tukienhakuviidakko onkin sitten asia erikseen, siitä ehkä toisen kerran. 

Nyt on ollut jo useita Hyviä Päiviä peräkkäin. Tänään tuli vastaan Hetki, kun kaikki kaatui hetkellisesti taas päälle. Avasin laskut. Ahdistus alkoi tutulla tavalla. Jäin tuijottamaan laskun summaa. Päässä pyöri ajatusralli samaa rataa kuin aiemminkin: olen velkaantunut, laskut täytyy maksaa, rahaa ei ole, rahaa ei tule koska en jaksa palata vielä töihin. Sydän tykytti kovemmin, kuulin sen äänen jo korvissani verisuonten humistessa. Hengitys muuttui pinnalliseksi. Sydäntä puristi. Tärisin kauttaaltaani ja vetäydyin sikiöasentoon heijaamaan vartaloani. En saanut ilmaa. Tuntui että olisin vain halunnut huutaa, mutta opitusti pidin kaiken sisällä. Ulos pääsi vain pieni nyyhkäisy, etteivät lapset kuulisi. Puoliso oli onneksi taas kerran vieressä. Hän jututti minua ja antoi Taikapillerin. Rauhoittavan. En halua ottaa sitä jos ei ole pakko, mutta olemme jo oppineet mitä siitä seuraa jos oloani ei pysäytetä ajoissa. Pahimmillaan kohtaus kestää tunteja. Menin lepäämään toiseen huoneeseen kun pystyin vielä kävelemään jotta voisin taas jatkaa sitä mikä oli minullekin aikaisemmin normaali arkiaskare: laskujen maksua.

HUS! paha olo. Mene pois elämästäni. Anna minun olla taas niin kuin muutkin. Mutta et taida mennä? Olet täällä opettamassa minulle jotain. Ehkä Hetkessä elämistä ja uuden roolin harjoittelua: voin olla, ja saan olla joskus myös heikko. Ihminen.