Mopoilun iloa keski-euroopassa osa 1🏍

Kevättä rinnoissa ja mopoilun halut ovat hiipineet pitkän talven jälkeen mieleen. Koko talven katoksen alla yksinäisen ja viluisen näköisenä on tuo moponi seissyt. Nyt kun sitä katselen, se suorastaan huutaa liikkumisen halua! Nähtäväksi jää, riittääkö aikani tänä kesänä ajeluun – pois lukien ehkä muutama kaffeeajelu 😊 On niin pirusti kaikenmoista tekemistä, että saattaa tuo kesä loppua kesken. Tosin, voihan tämä olla pitkäkin kesä.

Muutama vuosi sitten, tuli kaverin kanssa mopoilla kierrettyä keski-eurooppaa aika lailla. Laivalla yli Ruotsin puolelle, josta matka jatkui Tanskan ja Saksan läpi Liechtenstainiin. Liechtenstaisissa tuli nautittua kalleimmat pizzat ja kahvi ikinä. Pizza oli samanlainen roiskeläppä, jota Saarioinen Suomessa valmistaa. Ehkä pippuria ja oreganoa oli hieman enemmän, muutoin aivan samaa luokkaa. No kahvi oli sitä tavallista keski-eurooppalaista expressoa, niin paikalliset sitä nimittävät. Minun makuuni toisin aivan liian vahvaa. Silloin (2018) pieni pizza ja kahvi maksoivat 30,00 euroa. Kaupunki tosin on niin pieni, että ravintolalla saattoi olla lähes monopoliasema.

Matka jatkui Italiaan Comolle ja sieltä Gardajärvelle. Maisemat on mahtavia ja vuoriston käkkärätiet haasteellisia. Gardalta lähdettiin ajelemaan Kroatiaa kohti, jossa ystävämme kesämökillään meitä odotteli. Siellä vuoristossa ajellessa meidät yllätti todella kova myrsky. Salamat sinkoilivat vuorenseinästä toiseen ja vettä tuli enemmän kuin Esterissä riittää. Vuoristotien varrella kaikki paikat olivat kiinni, ilmeisesti siksi, että laskettelukausi oli mennyt ohi jo aikoja sitten. Bussipysäkit eivät olleet katettuja, eikä mistään löytynyt minkäänlaista suojaa. Satoi niin paljon, että tielle tullut vesi teki ensin pieniä puroja, jotka jatkoivat kasvuaan sateen jatkuessa. Kuten sanonta kuuluu, pienistä puroista kasvaa SUURI virta.

Ajaminen siinä kaatosateessa oli todella vaikeaa siitä huolimatta, että ajonopeutemme oli todella alhainen. Rillit huurussa ja sadepisaroita täynnä, ei oikein uskaltanut vaihdettakaan vaihtaa, kun mopon takapyörä lipsui muutoinkin tiellä olevasta vedestä johtuen. Tunneleita, pitkiä ja lyhyitä vuoristossa riittää. Yleensä niin kauniita ja mukavia ajella, tuntuivatkin rajuilman myötä melko pelottavilta. Ja sitten sattui juuri se, mitä olin pelännytkin.

Ajoimme pieneen tunneliin, joka kaartoi loivasti oikealle. Vaihdoin pienempää sisään ja hups! – kuin hidastetussa filmissä mopo lähti alta. Minä putosin suoraan ahterilleni ja sain kokea sen reissun ainoan vesiliukumäen. Moponi liukui kymmenen metriä eteenpäin, yli vastaantulevien kaistan paiskautuen renkaat edellä seinään. Minun liukuni oli vain muutaman metrin, eikä nahkahousujeni takapuoleen tullut kuin pari pientä naarmua.

Siitä äkkiä ylös ja juoksemaan mopon perään. Kaverini tuli avuksi ja saimme pikaisesti mopon nostettua pystyyn ja talutettua tien reunaan. Sitten tulikin bussi! Jos tämä olisi tapahtunut pari minuuttia myöhemmin, tuskin olisin tässä tätäkään tarinaa kirjoittamassa.

LUONNOLLA ON VOIMAA!